Hei!
Kuvasin jokin aika sitten yövuoron jälkeen klo 7 aamulla Madamea ja Meriä, joiden kuvia halusin hyödyntää jotenkin. Sulava lumi ja lammikot osaavat olla varsin masentavia, mutta aamuauringon kanssa ne ovat yllättävän kuvauksellisia asioita. Tää Madamen editoitu kansikuva sai mut uskomaan, että osaan editoida edes vähän!
Ajattelin julkaista tarinaa, jonka ensimmäisen osan julkaisin viime tammikuussa. Kyseessä on tarina, jonka kolme merkittävintä hahmoa ovat nukkeni Meri, Livia ja Victoria. Mun ihan ensimmäinen idea oli kirjoittaa Livian näkökulmasta tarinaa, mutta tarinan laajentumisen myötä oon tarvinnut kaikkitietävää kertojaa. Ekan luvun piti olla aikoinaan prologi, mutta toisen luvun alkaessa tiesin, ettei siinä olisi mitään järkeä vaihtaa kertojaa. Tämä on suuri haaste itselleni kirjoittajana, koska olen lähes aina kirjoittanut minäkertojana.
Tämä luku oli viime vuonna näihin aikoihin tekeillä ja monia ideoita on tullut lisättyä ja monia lauseita on tarvinnut muokata sen jälkeen. Toivon, että tämä olisi nyt varsin selkeä osa, joka onkin tällä kertaa varsin pitkä! Lisäksi mun tarinan alussa on ote laulusta Hymn for the Missing, sillä se vaan sopi tähän. Lisäksi tuon esittäjä Red on ollut kovassa kuuntelussa aina kun olen kirjoittanut tätä tarinaa. Jotkut tarinat vaan omii omat tunnusbiisinsä ja -bändinsä.
Kuinka Rianna sai tietää nimensä
”You took it with you when you left
These scars are just a trace
Now it wanders lost and wounded
This heart that I misplaced
….Will I see you again?”
Haltia oli lähtiessään maanpakolainen, mutta palatessaan ainoa, joka pystyi pelastamaan kylänsä. Eikä hän olisi edes palannut ilman Lumikon varoitusta. Lumikko sen oli haistanut, tai ainakin se oli sihissyt kuin häiriintynein eläin, jonka haltia oli koskaan nähnyt.
Lumikko juoksi edellä ja haltia käveli epävarmoin, mutta silti koko ajan nopenevin askelin. Melkein kahden päivän ajan he vain kulkivat kunnes saapuivat paikkaan, josta haltia oli joutunut lähtemään neljä päivää takaperin. Hän ihmetteli itse, miksi palaaminen oli tuntunut helpommalta, kuin lähteminen. Luulisi, että sellaisesta kylästä, jonka haltiat olivat hänet häätäneet, olisi helpompi lähteä kuin palata.
Paitsi eihän hän palannut mihinkään, sillä missään ei ollut mitään. Kaikki oli poissa, kaikki oli tuhoutunut. Hän katsahti Lumikkoon, joka yhtäkkiä kiljahti kimakan äänen. Hän oli hetken hämillään, mutta muisti yhtäkkiä, että tuohan on Lumikon puolustuskiljaisu. Lähellä oli joku!
Haltia käveli hetken olemattoman kylän halki. Kaikki rakennukset olivat hävinneet ja tummien tonttien alueet olivat kuin veden alle jääneet. Kaikki elämä kuihtunut eikä ääntäkään kuulunut – paitsi Lumikon toinen kiljaisu. Silloin haltia näki sen, ihmisen, tyttölapsen!
Ihminen oli ollut syypää hänen lähtöönsä ja se suretti haltiaa. Tuo ihmislapsi oli juuri täyttänyt kuusi ihmisvuotta muutama päivä ennen haltian häätöä. Ne syntymäpäivät olisi vaikea unohtaa. Ihmisen juhlistamista haltioiden tavoin. Ennenkuulumatonta!
Kun ihminen tajusi haltian läsnäolon, hän kavahti ja vetäytyi. Haltia ei kuitenkaan ollut päästämässä pikku ihmistä mihinkään. Hän tuli ihmisen vierelle nopeammin kuin ihmislapsi ehti vielä silmillään nähdä.
”Mitä kyläläisille on tapahtunut?”, haltia kysyi topakasti, eikä välittänyt ihmisen pienestä iästä.
”En minä tehnyt heille mitään!”, ihmislapsi kiljahti kuin vieressä seisova Lumikko, joka seurasi kahta olentoa hämillään.
”Mutta tiedät, mitä tapahtui!”, haltia korotti ääntään. Ihmisen oli pakko tietää. Hän voi olla pieni, mutta hän oli myös viisas. Haltia jos kuka tiesi sen.
”Vanhin haltioista… käytti kiellettyä magiaa. Ei kukaan muu ole kuollut, kuin vanhin”, ihmislapsi vikisi.
”Mitä? Kuollut? Kehen hän sitä käytti?”
”Minuun”, ihmislapsi vastasi osoittaen sormellaan kohtaa, missä oli ylimääräinen kasa maata. Haltian verran maata.
Haltia katsoi järkyttyneenä tyttöä, joka vaikutti oudon vakavalta ikäisekseen. Kuin tyttö olisi koko ajan tiennyt, että näin tulisi käymään. Miksi vanhin haluaisi käyttää kiellettyä magiaa ihmiseen? Vanhin haltiahan oli ollut ihmislapsen huoltaja. Miksi vanhin ei ollut tehnyt sitä itseensä, vaan halunnut siirtää kaikki ihmislapseen?
Vai oliko asia kuitenkaan niin? Kaikkihan oli veden peitossa. Ei metsänhaltiat sellaista osaa. Mikä sitten tuntui aiheuttaneen rakennusten pyyhkiytymisen? Ihmislapsi oli ainut, joka ei ollut täysin metsän väkeä, mutta miksi hän olisi tehnyt niin? Ihmislapsi oli asunut jo kauan tässä kylässä haltioiden kanssa.
Kuka tämä tyttö oikein oli?
”Onko jokainen siis… tallessa? Missä?”, haltia kysyi.
Ihminen ummisti silmänsä ja näytti hetken keskittyvän kovasti johonkin ajatukseen. Hänen niskansa veti taaksepäin ja hänen kasvonsa jännittyivät. Pikkuisen poskilihakset nykivät vaistomaisesti. Pienen hetken jälkeen pikkuinen päästi suustaan sanan, joka ei ollut ihmisen. Se oli haltian kieltä, mutta kansaan kuuluvana haltia tiesi, mitä sana tarkoitti.
”Turvapaikassa.”
Haltia otti ihmisen mukaansa. Käsitettyään, että turvapaikka tarkoitti itse tyttöä, hän ei halunnut päästää ihmistä silmistään. Mitä vanhin oli ajatellut, kun oli siirtänyt kylällisen haltioita pikkuiseen? Miten niin pieni tyttö jaksoi kantaa niin montaa sielua?
Pikkuinen oli aluksi asiaa vastaan, hän olisi kuulemma halunnut olla yksin. Haltia yritti ymmärtää pikkuisen järkytyksen ja tuskan, jonka tytön oma huoltaja oli valinnut pikkuisen kohdalle. Eikä magiaa kantava ihminen voi olla yksin.
Ei hänelläkään ollut paikkaa. Hänellä oli vain pikkuinen, joka kantoi haltian omaa edellistä kansaansa mukanaan. Kansaa, jonka parissa hän oli ehtinyt asua melkein koko elämänsä ja jota hän loppujen lopuksi kaipasi enemmän kuin suostui myöntämään. Hän tunsi jonkinlaista vastuuta sekä pikkuisesta, että kaikista niistä haltioiden sieluista pikkuisen sisällä.
Pikkuinen kasvoi ja vuodet kuluivat. Haltia opetti ihmistä ja hyväksyi hänet omaksi pikkuisekseen. Hän yritti ajatella kuinka pikkuinen olisi kuin oikea haltia ja pikkuhiljaa se kävi aina vain helpommaksi ja helpommaksi. Sekä haltia alkoi ymmärtämään enemmän ihmisiä, että pikkuinen ajattelemaan kuin haltia. Pikkuisen ollessa yhdeksän ihmisvuoden vanha, hän oli enemmän haltia kuin ihminen, jos niin voi sanoa. Silti haltia alkoi ajattelemaan, ettei näin voi olla aina. Ei pikkuinen saa unohtaa, mitä haltiat olivat tehneet hänelle. Pikkuisen piti saada muistaa, minkälaiseen kansaan oikeasti kuului, ihmisiin. Ainakin niin hän oli kuullut, että pikkuisen isä olisi ihminen, mistä johtui ihmislapsen erilainen ulkomuoto.
Yhtenä iltana haltia petti ihmisen. Hän käytti voimiaan ensin pikkuiseen ja, pienen voimien keräämisen jälkeen, itseensä. Tuloksena oli se, että nyt hän sai kuin saikin siirrettyä oman kansansa sisälleen (mikä vaikutti ensin vaikealta, mutta kiellettyä magiaa käyttäessään ei mahdottomalta) ja se, että ihmislapsi ei tulisi muistamaan metsähaltioiden kanssa elämästään ajasta enää koskaan. Itse vanhimman metsänhaltijan kiellettyä kirousta haltia ei voinut poistaa, sen voisi tehdä vain kirouksen luoja. Ihmislapsella oli selvästi vielä jokin tehtävä metsähaltiakansan hyväksi, mitä haltia ei kyennyt ymmärtämään. Voimat ja haltialle luontaiset vaistot ihmislapsi omaisi aina, sillä enempään haltia ei kyennyt. Hän oli jo tehnyt liikaa, hänen voimansa olivat äärirajoilla. Hän ei jaksanut muuta kuin piiloutua metsän kätköhin ja levätä monta päivää.
Noiden päivien aikana, jona haltia lepäsi, ihmislapsi kävi kaikki tunteet mitä voi kokea.
Kiukun, huojennuksen, itkun, pelon, yksinäisyyden, vapauden, ilon ja epävarmuuden.
Kaiken mitä kukaan voi koskaan tuntea.
Pahinta oli hänen sisällä kokemansa kirous, jota hän ei käsittänyt. Joku oli peukaloinut sitä. Joku tai jokin ei ollut enää kohdallaan ja pikkuisen oli vaikea saada ajatuksiaan kasaan. Peukaloinnin seurauksena hän ei muistanut haltioita ja siksi ihmetteli tarkkaa näköään, ääntämiään lauseita (jotka eivät merkinneet hänelle enää mitään) ja kykyä kommunikoida Lumikon kanssa, joka tuntui välillä seuraavan häntä. Lumikko ei suostunut kertomaan paljoa, mutta piti ihmislapselle seuraa pahimpina hetkinä.
Ihmislapsi oli kävellyt melkein kaksi viikkoa selviytyen yksin – ja Lumikon kanssa, joka huolehti ihmisestä metsästämällä ruokaa – kun näki savua puiden takaa. Ensin hän tunsi jonkin pelonkaltaisen tunteen, kuin hän olisi nähnyt sen joskus aiemminkin. Hän ei ymmärtänyt eroa, sillä muistikuva metsänhaltioiden kylään saapumisesta oli haalistunut ja nyt ihmislapsi luuli, että olisi saapunut jotenkin tuttuun kylään. Siellä tosin asui ihmisiä, joita hän ei ollut koskaan ennen nähnyt.
Hän kuitenkin lähestyi ja uteliaana katseli ympärilleen, kun yhä enemmän valoa alkoi näkyä rakennusten ikkunoista. Saapuessaan kylän laitamille hän huomasi ihmisiä ja ihmiset huomasivat hänet. Yhtäkkiä tyttö alkoi pelätä kaltaisiaan. Hän vilkaisi taakseen etsiäkseen Lumikkoa, mutta tämä oli kadonnut.
Lähinpänä ollut aikuinen ihminen tuli hänen luokseen ja kysyi pikkuisen nimeä ja mistä tämä oli tulossa.
Tyttö perääntyi askeleen kauemmaksi ihmisestä, joka käveli hitaasti hänen luokseen. Ihminen näytti pikkuisen silmissä pitkältä, hyvin ravitulta ja… kauniilta.
”En tiedä”, pikkuinen sanoi rehellisesti, sillä ei voinut millään muistaa oikeaa nimeään.
Ei pikkuinen muistanut mitään kovin tarkkaan. Jonkinlainen muistikuva hänellä oli pitkähiuksisesta hahmosta, joka laskeutui hänen ylleen, mutta hänen muistinsa ei toiminut. Tuntui kuin jokin, tai joku, oli peukaloinut hänen muistiaan.
Seljaksi esittäytynyt aikuinen naispuolinen ihminen kysyi tulisko tyttö hänen mukaansa. Selja selitti, että heidän kylässään oli neljä vanhinta, joilta kysyä mitä tahansa.
Mutta tytön kysymyksiin he eivät saaneet mitään tolkkua. He eivät ymmärtäneet hänen kykyjä. He eivät nähneet hänen polkua. He eivät tunteneet hänen ulkonäköään, eikä ollut ketään, joka olisi tuntenut tytön.
Ainoa asia, minkä vanhimmat ymmärsivät, olivat tytön sanat. He pyysivät sanomaan kaikenlaisia sanoja mitä hän vain keksi sanoa. Niiden seasta he ymmärsivät ”kukan”, ”yrtin”, ”tulen”, ”veden” ja ”turvan”.
Se oli haltiakieltä. Tyttö oli miltei yhtä hämmästynyt kuin vanhimmatkin siitä, että hän osasi sanoa tuollaisia sanoja. Ei tyttö ymmärtänyt miksi hän ne osasi. Vanhimmat yrittivät järkeillä, että hän olisi ennen muistinsa menettämistään ollut jonkinlaisissa tekemisissä haltioiden kanssa. Se oli epätavallista ihmisille, mutta ei mahdotonta. Siksi kävi myös järkeen, että pikkuinen ei muistanut mitään – vain haltioilla ja velhoilla oli kyky tyhjentää muisti. Ihminen ei siihen ikinä pystyisi, vaikka kuinka harjoittelisi. Haltian sen täytyisi olla, sillä niitä sentään voi vahingossa nähdä, mutta velhot eivät koskaan näyttäydy. Sellaista ei ainakaan koskaan olla tavattu tapahtuneen.
Ihminen jäi asumaan Seljan luokse. Selja antoi hänelle Meri Seljantytär, sillä kylä sijaitsi lähellä merta ja Selja koki, että pikkuinen oli tullut jostain kaukaa meren takaa hänen luokseen.
Meri tuli hänelle todella rakkaaksi.
Työtilan siivoaminen ei ollut helppoa. Selja halusi välttämättä auttaa tuoretta aviomiestään jokaisessa mahdollisessa asiassa, mitä Meri tyyntyi vain ihmettelemään. Miten kaksi ihmistä voi olla niin erottomattomat? Aihe tuntui Merille raskaalta, sillä ei voinut käsittää moista tunnetta.
Eräänä päivänä Meri näki, kuinka Selja seisoi puupölkyn päällä ja kurkotti jotain Joukan työvälinettä. Se näytti pitkältä ja terävältä. Sitten Meri havaitsi pienen liikkeen Seljan nilkassa, jonka vain haltia, tai haltian oppilaana ollut, voi huomata. Kuitenkaan hän ei ehtinyt avata suutaan, kun Selja kaatui puupölkyn päältä, kaataen mukanaan terävän esineen. Seuraavassa hetkessä Meri näki Seljan maassa pyörtyneenä, nilkka murtuneena ja pitkä viilto oikealla kädenselällä.
Meri riensi äitinsä luokse ja huomasi itkevänsä. Hän ei saanut ääntä suustaan. Mutta hän tiesi osaavansa tekevänsä jotain. Hän katsoi äitinsä kättä ja tiesi osaavansa sanat loitsuun. Se tuli kuin salama kirkkaalta taivaalta hänen mieleensä. Hän painoi molemmat kätensä varovasti Seljan käden päälle, viillon molempiin päihin. Sitten hän sulki silmänsä ja lausui nuo ihmeelliset sanat kuiskaten, kuin hiljaa rukoillen apua jostain muualta. Jostain mitä hän ei vielä ymmärtänyt.
Hiljaa käden haava alkoi umpeutua haavojen molemmista päistä aina haavan keskikohtaa kohden. Ja yhtäkkiä haavaa ei enää ollut.
”Mitä sinä teit vaimolleni, senkin kirottu lapsi?” Kuului ääni yhtäkkiä tytön takaa niin yhtäkkiä, että Meri säpsähti pahasti. Jouka oli kuullut Seljan kaatumisesta aiheutuneen melun yläkertaan ja rientänyt alas nähdäkseen kuinka hänen taloonsa tuppautunut pikkutyttö paransi pitkän viiltohaavan pelkillä sanoilla.
”Minä yritin vain auttaa”, Meri sai sanat suustaan.
”Jos kosket häneen vielä kerrankin tuolla tavalla, vien sinut metsän ytimeen, josta kukaan ei löydä sinua. Etkä sinä ketään”, Jouka sanoi murhaavasti tytölle. Hän tuli parilla harppauksella vaimonsa viereen, nosti tämän syliinsä kevyesti ja lähti viemään tätä oman makuuhuoneensa vuoteelle.
Päivä kuitenkin eteni, Selja tuli tajuihinsa ja sai Joukan kertomaan mitä oli tapahtunut. Kun Jouka kertoi uhkauksestaan pikkutytölle, Selja löi häntä kädellä, joka oli samana päivänä haavoittunut ja saanut voimansa takaisin, ehkä jopa liikaa. Seljan käsi ei ollut vain parantunut, vaan Meri oli tajuamattaan voimistanut sitä kaikin puolin.
Jouka kavahti taaksepäin ja piteli poskeaan, jota Selja oli lyönyt. Siinä oli valtavan kokoinen punainen kohouma, jolla kestäisi parantua erittäin pitkään. Selja säikähti myös tekemäänsä ja pyysi anteeksi. Yhtäkkiä häntä pelotti. Mitä jos Jouka oli oikeassa? Tyttö ei selvästi tiennyt voimiaan, eikä käsittänyt mitä oli tehnyt.
Kesti muutaman päivän, että koko perhe pystyi kunnolla keskustelemaan asian läpi. He istuivat kaikki olohuoneen pienillä tuoleilla, lämmitellen takan ympärillä.
”Meri, tyttöseni. Voinko pyytää sinulta yhtä asiaa?” Selja aloitti.
”Kerro vain, mitä sinulla on pyydettävää”, Meri puhui varovaisesti.
”Pyydän, ettet paranna minua enää sillä tavoin kuin paransit käteni”, Selja sanoi hiljaa, mutta niin, että molemmat kuulivat.
”Miksi pyydät sellaista, Selja? Minähän vain autoin”, Meri sanoi ärsyttäen. Hän tiesi, että Selja inhosi sitä, että häntä kutsuttiin nimellä. Hän oli aina äiti, vaimo, ystävä, tuttava. Kaikkea mieluummin kuin Selja.
”Koska minä pelkään. Ei tämä ole minun käteni. Haluan opettaa sinua parantamaan käden toisella tapaa. Siihen tarvitsee paineen ja siteen. Sellaiset haavat parantuu ajan kanssa. Minä pidän siitä enemmän.”
”Minäkin voin opettaa muutaman haavasidoksen. Esimerkiksi miten tehdään tuollainen murtumatuki, jollainen on äitisi nilkassa”, Jouka puuttui keskusteluun ja osoitti Seljan jalassa olevaa tukea, jonka hän itse oli tehnyt. Joukan mukavuus hämmästytti tyttöä, mutta sitten Meri arveli, että tämä oli kokonaan Seljan idea. Vain Selja saisi Joukan sanomaan jotain tuollaista.
”Eikö se olisi mukavaa? Opetella ja kerrata yhdessä, miten me autamme toisiamme pulassa? Meri, haluan myös sinun parastasi. Se että osaat auttaa meitä miten me haluamme sinun auttavan meitä, ymmärrät samalla, miten toimia muidenkin kanssa. Joku toinen ihminen, joka olisi nähnyt tekosi, polttaisi sinut roviolla. Me emme kuitenkaan halua sellaista. Me haluamme vain auttaa sinua, kultaseni”, Selja puhui Merille hyvin äidillisesti.
Meri oli hetken hämmentynyt ja hiljaa. Äidin parantaminen oli tuntunut hänestä niin hyvältä ja mahtavalta, kuin olisi hetki hetkeltä tajuamassa, kuka oikeasti oli. Hän ei kuitenkin tiennyt. Hän ei muistanut. Ja äidin sanoissa oli järkeä. Kaikki kylän ihmiset eivät tunteneet häntä. Kaikki eivät näkisi häntä pienenä viattomana tyttönä, vaan pelottavana noitana. Kyläläiset olivat antaneet hänen elää rauhassa vain, koska Selja oli ottanut hänet suojaansa.
Siksi hän suostui Seljan ja Joukan sopimukseen.
Meri otti asian raskaasti ja vetäytyi yhä enemmän itseensä. Hän kävi kyllä kylän pientä koulua, mutta ei saanut oikein kavereita, joille uskoutua. Kaikki oli ihan kivoja ja häntä kohdeltiin kyllä hyvin, mutta tuntui kuin kukaan ei oikeasti halunnut tuntea häntä. Meri syventyi opintoihin ja innostui opettelemaan kieliä. Hän oppi hyvin nopeasti ihmisten kielen ja sanonnat, mutta se ei riittänyt hänelle. Hän halusi oppia toisten mantereiden kieliä, jota osasi opettaa vain yksi opettaja. Hän myös tunnusteli yhä sanoja, joita oli sanonut vanhimmille ja kirjoitti ne ylös itselleen, sekä ainoan osaamansa loitsun, ettei vain unohtaisi niitä.
Pimeinä talviöinä Meri saattoi nähdä metsässä Lumikon – vain talviaikaan Lumikko uskalsi tulla niin lähelle asutusta. Ensimmäisenä yönä kun tämä tapahtui, Meri hiipi ulos hiljaa takaovelle ja vei Lumikolle puoliksi syödyn kanankoiven, jota hän ei ollut jaksanut päivällä syödä. Lumikko ilahtui tuomisesta kovasti ja innostui juttelemaan paljonkin pikkuisen kanssa. He puhuivat talvesta ja pimeydestä, metsästä ja yksinäisyydestä. He puhuivat asioista, joita kukaan muu ei olisi ymmärtänyt. Meri kertoi itsestään Lumikolle ja Lumikko hänelle. Lumikko esimerkiksi rakasti talvea ja kylmyyttä ja kertoi, että hänen piti auttaa paljon emäntäänsä. Meri yritti kovasti kysellä kuka Lumikon emäntä oikein oli, mutta Lumikko ei suostunut ikinä puhumaan asiasta. Hän kerran vain sanoi, että pikkuisen ei olisi järkevä kysellä asiasta, joka kannattaisi vain unohtaa. Meri kummaksui lausetta, sillä ei tietenkään muistanut mitään, mitä hänen pitäisi unohtaa.
Tapaamisia tapahtui pitkin talvea ja aina Meri varmisti, että hänellä oli jotain syötävää Lumikkoa varten. Ikävä kyllä Selja huomasi tytön laihtumisen ja ihmetteli tytön vähäistä syömistä. Kun Meri itse ei suostunut kertomaan mitään, Selja alkoi myös valvoa, mistä tietenkin Joukakin huolestui.
Eräänä iltana Meri näki taas Lumikon, hiipi takaovelle ja raotti sitä. Juuri kun Lumikko tuli hänen näköpiiriinsä, hän kuuli askeleen takanaan. Selja oli seurannut häntä ja samalla tajusi, että nyt tämäkin näki Lumikon. Selja tosin näki vain, kuinka hänen rakas tyttärensä ruokki pedoista pienintä – Lumikkoa.
”Mitä sinä tuollaista teet? Ruokit pientä petoa kuin se olisi lemmikkisi? Satutat vielä itsesi!” Selja huudahti ja tarttui Meriin. Seljan raskaus oli alkanut väsyttää Seljaa itseään, joten hän ei jaksanut nuhdella tyttöä paljoa. Siksi hän tarttui tällä kertaa tyttöä olkapäistä ja piti häntä paikallaan kuin pelkäsi Merin tekevän jotain todella pahaa.
”Tässä talossa ei petoja syötetä. Hankkikoon itse ruokansa, ymmärrätkö?” Selja kivahti.
”Mutta ei se ole tehnyt mit…” Meri ei saanut lausetta loppuun kun näki jonkin vilahtavan silmänurkassaan. Jouka oli kuullut koko keskustelun ulkona ollessaan ja rynnisti tällä hetkellä kirves kädessä kohti Lumikkoa.
Meri kiljahti kuin Lumikko, huusi sanan jota ei ollut ennen ollut sanonut ja näki, kuinka Lumikko väisti Joukan kirveen viime hetkellä. Lumikko juoksi suoraan kohti Meriä, joka ei suostunut liikkumaan mihinkään, vaikka kuinka Selja yritti vetää häntä sisälle. Jokin voima piti Merin siinä missä hän oli ja Lumikko juoksi hänen jaloilleen. Selja kiljahti ja hoiperteli sivummalle. Jouka juoksi kuistille, mutta ennen kuin ehti iskeä Lumikkoa, Meri nappasi Lumikon käsiensä suojaan eikä suostunut päästämään tätä. Hän odotti, että molemmat menisivät kauemmaksi hänestä.
Kun Selja ja Jouka vihdoin suostuivat siirtymään kuistin laidalle, Meri avasi kätensä. Mutta Lumikko ei heti lähtenyt vaan kääntyi katsomaan tyttöä.
”Rianna Merethe Vellamo, anna anteeksi etten ole uskaltanut paljastaa sinulle mitään. Nyt kuitenkin sanon toisin! Älä unohda minua tai haltiaa, olemme nähneet vaivaa selvittääksesi nimesi ja sen, miksi sinut valittiin. Minun täytyy lähteä haltian mukana, enkä tiedä milloin palaamme. Elä vapaana ihmisenä, tee se haltian tähden. Hän ei ehkä kestä nähdä sinua, mutta välittää silti sinusta. Pidä voimasi salassa, mutta älä unohda!”
Se oli ainoa kerta, jolloin Lumikko ehti paljastamaan tiedoistaan Merille mitään, sillä sen sanottuaan hän hyppäsi Merin sylistä kuistille ja jatkoi siitä juoksuaan metsään. Sen jälkeen Meri ei ole nähnyt Lumikkoa enää pitkään aikaan.
"I know you're right there"
Sä olet kehittynyt kirjoittajana valtavasti 👍 näitä on aina kiva lukea 😊
VastaaPoista