Mistä kaikki sai alkunsa

 

Hei!

Mulla on ollut pitkään mielessä kaksi asiaa: Ottaa uusi ryhmäkuva, sekä paljastaa vihdoin yhtä kirjoittamaani tarinaa tänne. Ensimmäisen asian sain viime viikolla tehtyä! Kuvassa on myös lainassa oleva kaverini nukke Neo (musta pupillinen demonipoika), mutta kaikki muut, kaksikymmentäyhdeksän nukkea, ovat minun rakkaita nukkejani<3

Toiseen asiaan. Viimeksi sain itse kuvatarinan päätökseen, mistä oon yhä varsin hämilläni. Heitin siihen myös paljon uutta materiaalia, mikä liittyy mun toiseen tarinaan. Sen myötä ajattelin valaista asiaa enemmän myös tänne blogin puolelle. Tarinalla on varsin monta tiedostoa tällä hetkellä: Tarina kylästä, joka tuhoutui ja palasi; Turvapaikka, sekä Meren Tyttären taustaa. Tarinan alussa keskeisin hahmo on nukkeni Meri, josta napsin kuvia yksi päivä auringonlaskun aikaan. Ehkä en just nyt paljastakaan vielä muuta... hyvää lukuhetkeä!

Mistä kaikki sai alkunsa

Veden alla Ahtolassa, asuu Ahti ja vaimonsa Vellamo. 

Vellamo on veden emäntä, veen emonen. 

Vellamolla ja Ahdilla on paljon lapsia, vedenhaltioita, ja he ovat saaneet niitä kauan, todella pitkän ajanjakson ajan. 

Nämä vedenhaltiat asuvat meressä ja pukeutuvat meren vaahtoon. Ihmiset kutsuvat heitä merenneidoiksi tai -miehiksi. 

Yksi monista vedenhaltioista oli nimeltään Rianna.

Riannalla oli oma seikkailunsa maan päällä, (mitä en nyt kerro tässä, sillä hänen tarinansa olisi liian pitkä tässä kerrottavaksi) minkä jälkeen hän huomasi olevansa raskaana ihmismiehestä. Hän yritti salata asiaa, mutta synnytyksen lähestyessä, hän paljastui äidilleen.

Vellamo vihastui Riannan tekoon ja kirosi lapsen kuolemaan. Rianna kuitenkin synnytti terveen lapsen, ja kiintyi häneen. Rianna kuitenkin vaipui epätoivoon. Hän ei rukoillut äidiltään tai isältään apua. Hän kääntyi Vainajien puoleen.

Vainajat lupasivat, etteivät veisi lasta kuolemaan, jos he saisivat itsensä Riannan, joka oli ensimmäisenä vedenhaltiana saanut sukua ihmismiehen kanssa. Näin Rianna siirtyi oman lapsensa tilalle kuolemankiroukseen, joka oli jo luvattu Vainajille. 

Vainajat ajattelivat, että oman sukunsa haltiana Rianna voi siirtyä lapsensa tilalle. Siksi he suostuivat Riannan ehdotukseen. Rianna pyysi vielä Vainajilta aikaa etsiä lapselle paikka jatkaa elämäänsä, sillä lapsi oli hädin tuskin viikon ikäinen, eikä pärjäisi meren vaahdoissa yksin.

Vainajat antoivat hänelle kolme päivää aikaa. 

Ensimmäisenä päivänä Rianna pohti antavansa lapsensa peikoille, mutta heidän ahneutensa paljastui Riannalle nopeasti. Hän ei halunnut lapsestaan sellaista.

Toisena päivänä hän pohti antavansa lapsensa ihmisille, mutta huomasi ihmisten pelkäävän paljon, eikä Rianna halunnut, että hänen lastaan pelättäisiin.

Kolmantena päivänä Rianna tapasi maalla kulkiessaan erään metsänhaltian. Haltia kuunteli häntä ja ymmärsi hänen tilanteensa täysin. Rianna ei huomannut hänessä mitään vikaa. Silloin hän pyysi haltiaa ottamaan lapsen huostaansa, sillä itse hän vaipuisi seuraavana päivänä Vainajien joukkoon lapsensa sijasta. Lapsi oli siihen aikaan viikon ja kahden päivän ikäinen. Haltia suostui tähän ja lupasi, että Riannan lapsesta kasvaisi viisas tyttö. Se tyttö oli Rianna Merehte Vellamo.

Mutta sillä hetkellä lapsi kuului metsänhaltioille.

Metsänhaltia kasvatti tyttöä kuin omaa lastaan, eikä kertonut tytölle tämän olevan oikeasti vedenhaltioiden ja ihmisen sukua.

Merethe tutustui pikkuhiljaa kyläläisiin, sai paljon huomiota ja kehuja, eikä lainkaan osannut odottavan mitään pahaa tapahtuvan. Hän eli ja kasvoi onnellisena ja kaikki halusivat opettaa tuota fiksua pientä olentoa, joka läheni iällisesti vasta kuutta ihmisvuotta. Merenhaltiana hän oppi sinä aikana jo paljon ja tyttö kasvoi nopeammin kuin normaali ihminen. Kylän vanhin ja viisain haltia, joka opetti Meretheä paljon, oli hänet huostaan ottanut haltia.

Kunnes tapahtui eräänä päivänä, että eräs Victoria -niminen haltia häädettiin heidän kylästään. Syy oli ollut Merethen, mutta kukaan ei halunnut myöntää sitä. Victoria oli ollut se, joka oli opettanut kiellettyä magiaa Merehtelle ja Merethe oli yrittänyt kokeilla tuota magiaa. Siksi kyläläiset syyttivät ja hylkäsivät Victorian, sillä halusivat pitää Merethen omanaan. 

Sinä päivänä Merethe tajusi ensimmäistä kertaa, että metsänhaltia ei ollut ottanut häntä suojaansa täysin hyvää hyvyyttään. Hänellä oli ollut koko ajan suunnitelma tyttöä varten, vaikka välittikin tuosta. Hän myös tiesi, että tuohon veden ja ihmissuvun olentoon ei metsänhaltia voisi koskaan kiintyä paljoa. Tyttö tulisi olemaan liian vahva ja viisas tuollaisenaan ja vanhin haltioista oli huolestunut tytöstä. Hän jopa alkoi katumaan, että oli suostunut ottamaan hänet huomaansa. Heidän piti tehdä jotain tytölle. 

Vanhimman metsänhaltian ajatuksia vaivasi monta asiaa. Victoria oli ehtinyt opettaa tytölle mustaa magiaa, mikä sai tytön osaamaan käyttää sitä. Kaikki haltiat eivät osanneet sitä taitoa, sillä se täytyi aina oppia joltakulta. Tyttö kuitenkin tuntui omaksuneen mustan magian aivan liian helposti ja nopeasti. Kuinka hän oli sen tehnyt? Vai onko kyseessä jokin merenhaltioiden taito? Vai oliko kyse tytön äidin tekemästä uhrauksesta? Merethe oli säästynyt Vainajien kohtalolta, kuolemalta, äitinsä teon tähden. Vanhinta pelotti, kuinka näin pieni henki oli pelastunut kuolemalta. Miten se oli mahdollista? Hänessä oli pakko olla jotain erityistä, miksi Rianna uhrasi itsensä. Vai uhrasiko Rianna henkensä vain sen tähden, ettei halunnut lapsensa kuolemaa? Onko tämä vilpitön rakkauden teko antanut Merethelle kuolemaa uhmaavia voimia? Pystyisikö Merethe viivästyttämään kuolemaa tai vaikka säästettyä elämää? Voisiko hän olla jopa pelastus kaikille metsän haltioille, jotka menettää tässä ihmismaassa yhä enemmän pinta-alaa asua ihmisten tekojen seurauksena? Voisiko Merethe löytää heille uuden paikan asua, jostain merten takaa?

Pohdittuaan kaikkea pari päivää, hän kutsuu Merethen paikalle. Tyttö istuu tunnollisesti hänelle osoitetulle pienelle istuintyynylle ja kuuntelee.  

Niin vanhin päätyy kertomaan ensimmäistä kertaa, kuka tyttö oikeasti on. Hän ei paljasta kaikkea, mutta tarpeeksi saamaan tytön järkyttymään. Hän kertoi tavanneensa tytön äidin ja sanoi tämän antaneen lapsensa pois. Hän ei pystynyt kasvattamaan Meretheä meressä, sillä oli ongelmissa Vainajien kanssa. Vanhin ei kertonut asiasta sen tarkemmin ja Merethe kiivastui ja vaati saada tietää enemmän.

Vanhin kysyi, pystyisikö tyttö pelastamaan metsänhaltiat tämän merihaltian voimilla ja löytämään uuden kyläpaikan. Merehte kuitenkin suuttui entisestään ja sanoi, ettei tee sitä koskaan metsänhaltioiden kaltaisille valehtelijoille! Tuon vanhimman pyyntö kyläpaikan etsimisestä jopa provosoi tyttöä käyttämään voimiaan ensi kertaa tietäen merenhaltian kyvyistään. Tämän seurauksena meri vyöryy rannasta koko kylän ylle ja Merethe loihtii sen ajatuksissaan kauas merten syvyyksiin. 

”Minä löysin kylällesi paikan! Olkoon se nyt suoraan meren pohjassa!” Merethe huusi vanhimmalle raivoissaaan. Mutta siitä vanhin metsänhaltia raivostuu. 

”Sinä kirottu! Voit ehkä siirtää kyläni merten pohjaan, mutta väkeeni et kajoa! Kiroan sinut kantamaan jokaista tämän kylän sielua niin kauan, kunnes löydät ja rakennat heille uuden kylän!”

Niin vanhin metsänhaltija ajautui käyttämään kiellettyä magiaa Meretheen. Vanhin teki sen pelastaakseen oman kylänsä haltiat, joiden kylän oli pieni kuusivuotias ihmis- ja merenhaltiaolento tuhonnut.

Itse magian käyttäjä, vanhin metsänhaltija, tuhoutui maan tomuksi.

--------------------------

Tämä tarina on saanut paljon vaikutteita Suomen mytologiasta, mistä välillä innostun aivan valtavasti. Varsinkin Camilla ja Viveca Stenin kirjoittamat Synkät Vedet -kirjasarja on saanut mut fiilistelemään tällaista meri teemaa ja sieltä kumpuavaa mytologiaa todella paljon (eikä unohdeta että rakastan uimista ja sitä tunnetta, kun uidessani perhosuintia tunnen lentäväni)! 

Toinen innoittaja on nuorempana lukemani Maan Kätkemät -kirja ja siitä alkava Reeta Aarnion kirjoittama kirjasarja. Aivan mahtavia kaikki osat! Monia muitakin saman teemaisia kirjoja on tullut luettua. Esimerkiksi Sari Peltoniemen Kuulen Kutsun Metsänpeittoon ja Taivazalan Joutsen (Mistä alkaa kirjasarja, jota en tällä kertaa ole lukenut. Kohdistuu minua vähän nuoremmille). Mieleen tulee myös Timo Parvelan kirjoittamat Sammon Vartiat sarja, jota on todella viihdyttävää luettavaa! Pakko vielä sanoa Ritva Toivolan Tuomas Karhumieli ja Anni Unennäkijä -trilogia!

Huomaatte varmaan, et jos innostuu jostain todella paljon, sitä myös tulee luettua paljon :D Suomen oma mytologia on vaan jotain niin rikasta ja on ihana, kuinka sitä tuodaan nykynuorille esille kirjojen muodossa! On myös ihana saada kirjasuosituksia. Itse sain omalta mummaltani tänään tekstiviestiä, jossa serkku välitti viestin, että mun kannattaisi lukea Elina Rouhiaisen Susiraja sarjaa. Olen lukenut Rouhiaiselta Väki -trilogian, joten voisin haluta lukea häneltä lisääkin kirjoja! Mun tbr pino (To Be Read) vaan kasvaa :D

Okei, nyt lopetan kirjojen fiilistelyn, tätä menoa kirjoille pitäisi tehdä blogi (ihan kuin kirjagram tilini ei riittäisi :D).

Tuo kuvausreissu oli upea! Oltiin miehen kaa anopilla käymässä, kun satuin vilkaisemaan ikkunasta pihalle. Nähdessäni upean punaisen auringonlaskun, mä vaan ilmoitin, että mun on pakko päästä ulos kuvaamaan ja lähdin melkee samalla kävelin ovesta pihalle. (Kyllä, jätin huivin, pipon ja hanskat sisälle. Kun vaan pitää olla liian nopee xD)

Niin, piti kysymäni, mitä piditte tästä ja haluutteko että julkaisen tätä lisää? Mulla on vaan pari lukua lisää, mut ne onkin sellaisia, mitä olen koko ajan korjaillut ja viilannut lisää. Tuokin luku on saanut hautua todella kauan ja olen aina palannut siihen ja korjaillut sitä. Kerran annoin yhdelle kaverille tämän luettavaksi ja kysyin onko siinä mitään järkeä. Kaveri kehui sitä ja samalla antoi hyvää palautetta siitä, että en tajunnut paljastaa kaikkea metsän haltian motiiveita. Hassua, miten asiat oman pään sisältä on joskus niin vaikea kirjoittaa ylös ja selittää ne mahdollisimman selkeästi. Nyt kuitenkin koin tämän olevan sen verran selkeä, että uskaltauduin laittamaan sen tänne. Olisi ihana kuulla palautetta siitä, koska tämä on ollut itselle iso projekti (ja tulee olemaan vielä isompi), joka on vasta alkutekijöissään.

Ajattelin tähän loppuun vielä laittaa muita kuvausreissun tuotoksia, sillä ihana Sally oli myös mukana! Kiitos todella paljon jos olette jaksaneet lukea kaiken tänne asti!

Ihania talvipäiviä kaikille!

Vielä on aikaa

 

En oikein vieläkään käsitä, miten tämä on mahdollista.

Nimittäin se, että saatoin just luoda mun kuvatarinan viimeisen osan!

Kuvasin pienellä minilomallani Victoriaa, Violetia ja Liviaa... siitä syntyi varsin mielenkiintoinen kokonaisuus. Toki olin vähän suunnitellut, mitä Victoria ja Violet tulisivat puhumaan, mutta tää Livian ilmestyminen oli täysin spontaani idea, kuten kuvatarinani suurimmaksi osaksi ovatkin :D

Mä vaan oon niin iloinen ja hämmentynyt tästä itsekin. Olen jo kaksi kertaa yrittänyt kuvata kuvatarinalle loppua - mutta koskaan en ole ollut tyytyväinen joko kuvattuihin kuviin tai ideaan, miten tämä kaikki nyt loppuu. Jotenkin tää Victorian lisäys tähän toi lisää sellaista jatkuvuutta kaikelle. Tykkään kirjoissa ja tarinoissa just siitä, kuinka kirjassa keskitytyään siihen kirjan sisältöön, mutta kun kirjan sulkee, tuntuu siltä kuin maailma niiden välissä jatkaa kulkuaan, vaikka kirja nyt loppuikin. Esimerkiksi mulla jäi tällainen tunne kaikista Maameren tarinoista (1-6), jotka luin viime vuonna! Ai että, mitä aarteita! <3

Se, kuinka osaa nähdä rakkaiden hahmojen jatkavan elämäänsä siitä mihin kirja jäi, on jotain niin ihanaa. En halua ajatella joidenkin hahmojen elämien loppuvan vain siihen. Se jatkuu meidän mielissä just sellaisina kuin me toivotaan. Sellainen jatkuvuuden tunne on niin siisti, että halusin luoda sitä tähänkin tarinaan!

*kuulee liikettä*

Victoria: "Violet, oletan? Olen pohtinut paljon, mikä sinä olet?"

Violet: "Viimeksi kun tarkistin peilistä, näytin ihmiseltä. Kuka sinä olet ja mistä tiedät nimeni?"

Victoria: "Olen haltia, nimeltä Victoria. Tunnen monia tuttujasi. Olen kuullut sinusta."

Violet: "Minkälainen haltia? Sellainen kuin Livia, joka ilmestyy tyhjästä ja alkaa loitsimaan? Ja kuka minusta on puhunut? Zilla? Anteeksi, puhuin kuin tuntisit heidät kaksi, enhän minä tiedä tiedätkö sinä-"

Victoria: "Tiedän kyllä. Olen erilainen haltia. Zilla on velho ja aivan eri heimosta. Hän on syntynyt velhosta ja ihmisestä. Livia on kuitenkin kahden ihmisen lapsi, mutta saanut haltiaverta kehoonsa, ja siksi pystyy käyttämään haltian kykyjä. Silti päätös ruveta velhoksi on varsin erikoinen. Minä olen syntynyt kahdesta haltiasta. Olemme kaikki aivan erilaisia. Ja kyllä, olen kuullut sinusta nimenomaan heiltä molemmilta."

Violet: "Miten sinä tiedät noin paljon?"

Victoria: "Olen elänyt yli 3000 vuotta. Olen nähnyt kaikenlaista. Olin paikalla kun aaltojen lapsi tuotiin maalle. Olen kantanut aivan liian kauan niin montaa sielua. Yritin opettaa sieluista Zillalle, mutta hän ei lakannut puhumista. Siis sielujen kanssa. Sieluja voi kantaa, mutta jos heille puhuu, ne vievät elämän ilon. Zilla ei koskaan ymmärtänyt sitä. Oletko sinä kuullut hänestä jotain?"

Violet: *mykistyy hetkeksi* "Viimeksi kun näin Zillan, hän yritti kaapata minut, kun olin koira. Hän ei pystynyt kuitenkaan käskemään minua, sillä Livia oli ehtinyt muuttaa minut ennen häntä. Myös Madamesta oli apua, vaikken ihan täysin ymmärrä, miten."

Victoria: "Olipas siinä kuulumisia kerrakseen. Mietinkin mikset tuoksunut täysin ihmiseltä. Oletko ollut usein koiran muodossa? Kysymykseesi vastaten: Madame on kahden velhon lapsi, mutta silti täysin ihminen. Niin käy joskus, että kyky hyppää yhden sukupolven yli. Mutta vaikka hänellä ei ole kykyä olla velho, hänen kehonsa pystyy kestämään hyvin ulkopuolisia voimia ja jopa nostattaa voimaa. Vahinko, että hänen ihmisaivonsa eivät pysy tuollaisen prosessin perässä. Jonkinlaisen voiman aktivoituminen hänessä saa varmasti aikaan ikäviä tuntemuksia, vaikkapa kauheaa päänsärkyä ja muutenkin huonoa oloa."

Violet: "Tunnetko sinä Madamenkin? Livian teorian mukaan olen ollut nyt kahdesti koirana."

Victoria: "Tunsin hänen isänsä. Heidän isänsä. Hän haki epätoivoissaan apua jopa minulta, toisen vaimonsa kuoltua kiroukseen. En kuitenkaan haltiana osannut puuttua velhojen taikoihin. Hän tuli aivan liian myöhässä luokseni. Sanohan, minkälaista on olla kirottu ja koira samaan aikaan? En ole ikinä kuullut vastaavasta ja se on aika paljon."

Violet: "Tarkoitat siis Madamen sekä Sandran isää, Chrisiä. Hän vaikuttaa erittäin erikoiselta mieheltä.  Livian mukaan olin ihan sekaisin, hypin ja juoksentelin ympäriinsä ja puhuin hänen sanojensa mukaan sekä koiraa että ihmistä. Mian mielestä ulvoin kuin ihmissusi. Madamen mielestä olin vain villiintynyt koira. Kun Livialla oli voimaa siirtää minut takaisin kehooni, myös koira rauhottui."

Violet: "Mitä kiroukseen tulee, olen siitä nykyään vapaa. Zillan oppipojan keho säilyi suurilta osin kasassa. Livia teki jonkun sidonta taian tämän katkenneeseen käteen. Poika oli myös sokeutunut siitä räjähdyksestä. Livia opetti minulle ja Madamelle yhden loitsun ja koskettuamme pojan kehoa ja sanottuamme sanat, tuntui kuin osa minusta olisi lähtenyt pois. Saatuaan Pojun osan minusta ja osan Madamen sisältä, hän alkoi liikkumaan ja muistamaan asioita. Hän elää nyt sitä elämää, mitä eli ennen kuin hänen sielunsa revittiin kolmeksi palaksi. Paha, Zillan opettama oppipoika, oli kadonnut samaan aikaan kuin Zilla katosi, ja tällä hetkellä hän on 10/20 kokonainen Pojun sanojen mukaan. Hän asuu talossaan Mian kanssa ja opettelee elämään elämäänsä ilman silmiä. Mian mukaan hän on juuri se veli, jota hän on aina kaivannut."

Victoria: "Kuulosta siltä, kuin varjo olisi pyyhitty yltänne pois. Toivon todella, että kaikki säilyy näin mahdollisimman pitkään."

Violet: "Niin minäkin... moni asia ihmetyttää minua yhä. Esimerkiksi se, että eikö Sandra olekin Zillan ja Chrisin lapsi, siis kahden velhon? Sandra kaatui pahasti Zillan talon räjähdyksessä ja löi päänsä. Veimme hänet päivystykseen Madamen kanssa, sillä Madame oli haavoittanut kätensä ja tarkastutti sen samalla. Madamen käsi on paranemaan päin, mutta Sandra ei muista mitään tapahtuneesta. Miten voi olla mahdollista, että hän tuntuu unohtaneen velhon taitonsa kokonaan? Palaavatko ne enää? Tarvitsisiko Zillan tehdä jotain hänelle, jos hän palaa? Mitä luulet, palaako Zilla?"

Victoria: "Kyllä, Sandra on kahden velhon lapsi. Tuo kyllä kuulostaa oudolta... Zilla on joko muuttanut Sandran muistoja tai Sandra oikeasti kärsii muistinmenetyksestä. Jos kyse on muistinmenetyksestä, Sandra voi saada joitain muistoja mieleensä ajan kuluessa. Jos kyse on jostain Zillan taiasta, vain Zilla pystyy sen murtamaan. Luulen, että Sandra osaa kyllä paljon taitoja, onhan hän Zillan ainoa lapsi. Jos on joku tässä maailmassa, josta Zilla välittää, se on mahdollisesti Sandra. Mahdollisesti myös kadonnut oppipoika on hänelle tärkeä. Mutta ehkä juuri siksi, että Zilla välittää Sandrasta, hän ei halua teidän tietävän, mitä Sandra tietää. 

Zilla on luultavammin karannut varjojen maailmaan. Siellä hän piileskelee aina kun ei ole muuta paikkaa. Hän on levoton sielu, alati liikkuva varjo. Joskus hän saattaa palata, mutta tällä kertaa te olette voimakkaampia. Parannatte itseänne ja- selvisivätkö muut ilman vammoja?"

Violet: "Miten niin voimakkaampia? Mia säilyi ainoana täysin kunnossa, samoin minun kehoni, jonka Mia pelasti ajoissa. Livia sai lieviä vaurioita, mutta paransi itsensä nopeasti. Muista taisin jo sanoakin."

Victoria: "Hyvä, että olette suurin osa jo kunnossa. Violet... Olet kestänyt Zillan kiroukset paremmin kuin kukaan muu. Olet oppinut mielestäsi muutaman hassun sanan, mutta se on jo paljon. Epäilen, että sinussa todella on jotain koiran kaltaista vahvuutta ja luotettavuutta, että kestät paremmin kuin tavallinen ihminen. Zilla teki ensimmäisen virheensä siinä, kun muutti sinut lapsena koiraksi. Kasvoit koirana Sandran ja tämän kasvatti isän kanssa, vaikket muista sitä. Opit kuitenkin tuntemaan heidät omalla tavallasi, siksi Sandra vaikutti sinusta niin tutulta, kuin hyvältä ystävältä."

"Toinen Zillan virhe oli, että hän halusin sinun näkevän ihmisenä, kuinka hän tappoi miehen, sinun isäntäsi, ja kuinka hän vei Sandran pois. Hän toki nautti nähdä vihasi ja kärsimyksesi, mutta samalla hän teki itsestään ainoan velhon, jonka muistat kunnolla siltä ajalta. Muistit hänen tuoksunsa, värinsä, äänensä. Hän teki itsestään sinulle ainoan kohteen, johon pystyit kohdistamaan tunteesi, hämmennyksesi ja vihasi. Jos olisin ollut hän, en olisi tehnyt niin. Olisin etsinyt muita tapoja murtaa sinut ja laajentaa syyllisten listaa laittamalla muita tekemään sinulle pahaa. Itse olisin myös tehnyt jotain hyvää sinulle hämäykseksi, mutta nyt minä puhun kyllä mitä sattuu. Anteeksi."

Victoria: "Palaten aiheeseen, sinussa on niin paljon voimaa itselläsi. Käytä tunteitasi hyväksi, niin hyvässä kuin pahassa. Valjasta vihasi Zillaa kohtaan, ettet räjähdä jos hän vähän ärsyttää sinua. Älä tee samoja virheitä kuin hän, äläkä ikinä loitsi turhaan, pelkästä vihasta. Sillä ei saavuta muuta kuin pahaa. Kehoitan myös jakamaan tunteitasi jollekulle, vaikkapa Sandralle. Yhdessä te voitte ymmärtää tunteitanne paremmin ja tuntea jopa Zillan paremmin. Se tekisi sinusta Zillaa vahvemman, sillä hän ei yritä ymmärtää."

Violet: "...tunnenko sinut jostain? Mistä tunnet minut niin hyvin? Tai siis, sinähän tunnet minut paremmin kuin minä itse!"

Victoria: "Sanoin, että olen elänyt yli 3000 vuotta. Olen ollut koko tuon ajan haltia. Olen ehtinyt oppimaan niin hyviä asioita, kuin huonojakin. Minä se opetin aaltojen tyttärelle mustaa magiaa. Olen yrittänyt murtautua meren haltioiden valtakuntaan. Olen vieraillut kerran varjoissa. Väärensin jopa metsien ylihaltian kirouksen. Olen kiristänyt, viekoitellut ja pettänyt yhtä jos toista. Ja olen puhunut aina ihan liikaa. Olen yrittänyt opettaa, kertoa mitä ei tule tehdä, niin kuin minä. Aina kaikki kuitenkin käännetään ja pilataan. Mistä luulet Zillan oppineen paloittelemaan sieluja?"

Violet: *henkäisee kuuluvasti* "Si-sinä!"

Victoria: "Jep, minulta. Hän oli utelias, minä varomaton, kuten aina. En arvannut mikä soppa siitäkin tulisi. Onneksi se kesti vain kaksi ihmisikää, en olisi jaksanut taas jotain viiden sukupolven sotkua niskoilleni."

Violet: "Tarkoitatko, että se on nyt ohi?"

Victoria: "En toki. Mutta minulla on vahva luotto siihen, että nyt kun olette vahvoilla ja Zillalla kestää hetki saada voimansa takaisin, tämä kyllä loppuu ennen pitkää. Sitäpaitsi sanoit, että Zillan turmelema poika vain katosi. Luulen, että hän muuttui sieluksi, eikä saa rauhaansa, ennen kuin Zilla tai Don itse vapauttaa hänet. Käyttäkää sitä tietoa hyväksenne. Älä toki heti kerro Donille, hän ei varmaan vielä kestä sitä. Zillan varjo tulee etsimään häntä, mutta ei vielä."

Violet: "Mitä tarkoitat? Voiko tällä hetkellä Donissa oleva sielu vahingoittua yhä Zillan teoista?"

Victoria: "Ei tällä hetkellä. Varjo on vain varjo, hän ei voi tehdä muuta kuin tulla hetkellisesti jonkun sisälle, mutta ei pitkäksi aikaa. Jopa Zillalla kestää materialisoitua viikkoja. Sitäpaitsi ei hänen nimensä turhaan ole varjo. Luulen, että hän nauttii niin paljon varjona olosta, että hän unohtaa ajan kulun. Sanoisin, että saatte levätä rauhassa ainakin kuukauden."

Violet: "Kuukauden?! Mutta sehän on niin lyhyt aika!"

Victoria: "Jos niin ajattelet. Mutta jos olet yhtä utelias ja määrätietoinen kuin minä, kuukaudessa ehtii oppia monia asioita ja loitsuja, kehittää silmiään ja voimiaan, pohtia asioita ystävien kanssa ja samalla pitää hauskaa. Miltä se sinusta kuulostaa?"

Violet: "Nyt kun muotoilet sen noin, niin aika hyvältä."

Victoria: "Sitähän minäkin. Ota ilo irti siitä ajasta, mikä sinulla nyt on käsissäsi."

?: Violet? Mitä sinä täällä teet? Jäädyt vielä."

Violet: "Ai, hei Livia. Tulin vain haukkaamaan happea."

Livia: "Ja tapasit näköjään haltian. Miten sinulla menee, Victoria?"

Victoria: "Ihan hyvin, tykkään olla täällä Suomessa. Teillä on ihanan paljon järviä, joilla levätä."

Livia: "Jaksat aina kehua niitä. Eikö sinulla ole muuta tekemistä kuin tuntemattomien kanssa keskusteleminen?"

Violet: "Miksi olet niin kylmä häntä kohtaan, Livia? Mitä hän on tehnyt?"

Livia: "En aio kertoa siitä sinulle. En ainakaan tänään. Olen väsynyt ja huolissani. Teistä kaikista. Haahuilette ympäriinsä kuin eksyneet kanat. Löysin Madamen läheisen rinteen huipulta, Möky seuranaan. Sandra kiertää taloa kuin eksynyt eläin. Vain Mia tuntuu olevan järjissään, kiitos Donin, jota hän jaksaa opettaa silloin kun Don ilmestyy huoneestaan ulos. Ja sinä viuhdot ympäriinsä, kuin eksynyt koira."

Violet: "En minä mitään viuhdo! Enkä ole eksynyt! Jos käymme noin hermoillesi, miksi sitten olet vielä täällä?"

Livia: "Ajattelin, että minusta olisi apua. Ajattelin, että... voisimme pitää yhtä. En ole ollut pitkään aikaan näin innoissani jostakin. Zillan ja oppipojan katoaminen ei tarkoita, että he ovat kuolleet. Haluan auttaa teitä silloinkin kun he palaavat ja en tiedä miksi se kuulostaa niin jännittävältä!"

Violet: "Jännittävältä? Onko tämä sinusta pelkkää hyvää jännitysdekkaria, jota haluat seurata?

Livia: "En seurata, vaan olla mukana! Mian ja Donin pikkuserkkuna ja teidän... ystävänä! Jos vain annat."

Victoria: *kuiskaten* "Olisi viisasta suostua."

Violet: "Niinkö sinusta? En oikein vieläkään tiedä, mitä ajattelen sinusta, mutta silti haluaisin luottaa sinuun."

Livia: "Luotat häneen yhden tapaamisen perusteella? Olen tehnyt tuon virheen itsekin, yritän auttaa sinua tekemättä samoin. Victoria on ehkä viisas, mutta myös pettäjä tyyppiä. Olet viettänyt kanssani viime viikot. Olet halunnut minun loitsivan sinua ja olen palauttanut sinut entisellesi. Etkö silti luota minuun enempää kuin häneen?"

Victoria: "Onpa kivasti sanottu. Minä tein sinulle vain palveluksen, että lähdin. Minä lähden aina, lopulta. Ehkä minun pitäisi nytkin lähteä."

Violet: "Mikä teitä kahta oikeasti vaivaa?! Mitä kaikkea ette kerro? Vaikea kohta luottaa kumpaakaan, kun puhutte tuollaisia!"

Livia: "Olen pahoillani Violet, mutta en ole valmis kertomaan siitä. En ihan vielä. Kyseessä on oma perheeni, vanhempani, haltiasiskoni... On minun oma asiani kohdella haltioita, miten kohtelen. Päätökseni opiskella velhoksi lähti myös niistä syistä. En voi olla jotain sellaista itse, mihin en voi täysin luottaa. Mutta sinuun, Violet, luotan että osaat tehdä oikean päätöksen. Tule kanssani muiden luo, ystäviemme luo."

Violet: "Haltiasiskosi...? Liittyykö hän jotenkin Victoriaan?"

Victoria: "Hän on merten tytär, ei sinun siskosi. Johdatin hänet vain takaisin omalle tielleen, hän teki itse päätöksensä. Niin kuin teidänkin kahden kuuluisi tehdä. Violet, olen kertonut sinulle paljon. Ole järkevä, kasvata viisauttasi, pidä ystäväsi lähellä, jooko? Älä ole kuin minä."

Violet: "Hyvä on, minä menen... kotiin muiden luo. Mutta sitä ennen yksi asia!"

Violet: "Sinä kuulostat tarvitsevan halia!"

Victoria: *hätkähtää* "Mitä sinä-?"

Violet: "Tunnut vähättelevän itseäsi, väität tehneesi kaikki mahdolliset virheet ja vieläpä olevasi yksinäinen! Siinä tilanteessa minä kaipasin tuhat halia!"

Victoria: "Minä... kiitän. Meillä oli mielenkiintoinen keskusteluhetki. Oli mukava tutustua sinuun, koiratyttö."

Violet: "Samat sanat! Ja jos kaipaat lisää haleja, tule vain tänne takaisin. En tiedä mitään pahempaa, en edes Zillan loitsimista pahempaa, kuin yksinäisyyden! Vaikka minä en ole elänyt 3000 vuotta, olen silti kokenut sitä ihan tarpeeksi. En edes halua kuvitella, mitä olet joutunut kestämään."

Victoria: "Hyvä on, minä tulen kun ehdin. Mutta älä silti murehdi minusta. Sinulla on juuri nyt paljon tärkeämpää tekemistä."

Violet: "Taas sinä vähättelet itseäsi! Ei elämää laiteta järjestykseen sen perusteella mikä on pahempaa ja mihin pitää muka varautua eniten. Tai minä en ainakaan halua ajatella niin. Haluan ajatella, että teen eniten sitä, mistä tykkään ja missä olen hyvä!"

Victoria: "Ehkä olet oikeassa, ehkä et. Olen joutunut varautumaan pahimpaan niin usein, että siitä on tullut miltei tapa."

Livia: "Anteeksi jos keskeytän hempeän hetkenne, mutta minusta meidän tulisi mennä, Violet."

Violet: *halaa vielä toista* "Siinä tapauksessa sinun pitäisi tehdä tästäkin tapa. Pahimman odottaminen ja halaus tasapainottavat mukavasti toisiaan."

Victoria: *naurahtaa pienesti* "Taidat olla oikeassa, tähän voisin tottua. Sinun on kuitenkin nyt mentävä. Näemme varmasti vielä uudestaan."

Violet: "Lupaatko?"

Victoria: "Jos se helpottaa oloasi, niin lupaan."

Violet: "Ainakin se helpottaa lähtemistä. Rakastan jälleennäkemisiä."

Victoria: "Ei näytä siltä. Roikut yhä minussa kuin et olisi lähdössä."

Violet: *virnistää* "Anteeksi, tämä on minun tapani. Roikun helposti kaikissa minulle tärkeissä ihmisissä."

Victoria: *punastuu pienesti* "Olet kyllä kummallinen ihminen. Jos siis sellainen olet, koiratyttö."

Violet: "Otan tuon kohteliaisuutena. Nähdään taas, haltianeito!"

Victoria: "Näkemisiin."

Livia: *puhuu vain Violetille* "Vihdoinkin... jopa minä jäädyn tänne."

Violet: "Heippa! *kääntyy Liviaa kohti* No, kiitos kuitenkin kun odotit."

Livia: "En minä sinua jätä, ellet niin toivo."

Violet: "Pois sellainen! Anteeksi se aikaisempi, keskeytit kyllä vähäsen..."

Livia: "Pahoitteluni. Mennään nyt kotiin."

*kuuntelee etääntyviä ääniä*

 

Victoria: *kuiskaa järvelle* "Hei, on aika nousta. Tulkaa te kaikki sielut, niin päästään jatkamaan matkaa."

Tässä tää nyt ois!

En voi edelleenkään uskoa, että sain jonkinlaisen järkevän lopun tarinalleni. Siinä oli niin tuhat aukkoa ja toivon, että täytin niistä nyt muutamia. Ja aiheutin lisää sellaisia? Aikeissani on kyllä avata jossain vaiheessa Victorian, Livian ja tämän paljon puhutun haltiasiskon tarinaa. Se kuitenkin on niin valtava, että ansaitsee täysin oman tarinansa (kuten se onkin). 

Aivan super iso kiitos kaikille, jotka ovat jaksaneet lukea mun tarinoita ja mun superlaiskaa luomistahtia (tai ehkä mä vaan luon ihan liikaa tarinoita enkä osaa päättää mitä kehittelen tai että kehitänkö niitä loppuun asti vai en...). Isoin kiitos on tietysti itselleni. Ihmettelen välillä itseäni, mitä oikein haluan ja haen tästä kaikesta. Huomaan myös, että kritisoin itseäni välillä ihan liikaa ja välillä annan sosiaalisen median latistaa intoani ihan liikaa. Yritän välillä itse muistuttaa itselleni, että itseäni vartenhan mä tätä teen. Jos en tekisi, olisin lopettanut nukkeilun jo varmaan kahden ekan nuken jälkeen xD Mä vaan tykkään tästä kaikesta ihan liikaa!

...ja vielä senkin voisi mainita, että tykkään ostaa näitä nukkeja ihan liikaa.

Mulle kotiutui juuri eilen (12.1.) uusin nukkeni, malliltaan Pullip Eternia!

Tälle mulla olikin jo hahmo valmiina. Hän on ilmiselvä Bereniken pikkusisko Zippora!

Kuvateksti:

"Dreaming of something what your sister will get! Please welcome, Zippora Geranium! She is the younger princess. Her big sister Berenike is her idol but also an obstacle! And what happens when her big sister disappear to an another world...?"

Mä en täysin ymmärrä kuinka Juhanin, Isul Johanin alkuperäinen peruukki, sopii hänelle niin hyvin. En ole ihan varma jääkö se hänelle kuinka pitkäksi aikaa, mutta samalla se vaan sopii niin hyvin! Tämän näköinen hän tulee jonkin aikaa olemaan!

Hyvää Uutta Vuotta kaikille!

Ps. Victorian viitta on omaa tekoani, olen sen onnistumisesta todella iloinen ja ylpeä<3