Tarinoiden viemää

 

Hei!

Mun pää on täynnä ideoita ja ajatuksia, mutta tuntuu, että se ei näy musta mitenkään. Siksi kai kampesin itseni tänne blogiin, sillä mulla on ollut varsin hyvä nukkevuoden alku ja oon kehitellyt kaikkea mahdollista, miettinyt nukkien hahmoja ja kehitellyt heille tarinoita. Oon tehnyt nukkien profiileita ja tulen tekemään niitä vielä lisää. Osa on täysin tekemättä ja osaa tarvitsee korjata. Se kuinka luon uusia tarinoita, tarkoittaa, että aikaisempia juttuja saattaa tarvita korjata. 

Otetaan esimerkiksi Livia. Ajattelin pitkään että hän on vain joku Mian pikkuserkku, joka sattuu opiskelemaan velhoksi. Kuitenkin, hankin viime vuonna kaksi nukkea. Ensin Merin ja sitten Victorian. Heidän ansiostaan Livialla on takanaan pitkä juonikaavio jo ennen kuin hän itse syntyi. Hän sai myös uuden nimen. Entinen Livia Calathe Bronth, on nykyään Livia Mielo Seljantytär. Olen niin iloinen hänen hahmostaan, enkä malta odottaa, että pääsen hänen päänsä sisään ja kirjoittaa miten hän näkee asioita. Hänestä nimittäin alkaa kehittyä (jälleen) yhden mun tarinan päähenkilö. Mun pitää toisaalta päättää vielä monta isoa asiaa. Esimerkiksi se, miten ihmeessä hän päätyy velhoksi, jos hän onkin mutkan kautta haltia ja haltiathan eivät veljeile velhojen kanssa? Tässä on vielä vähän työstämistä.

 Kuitenkin, nykyään mun päässä on koko ajan joku nukke. Ne vain tulee mun päähän ja inspiroi ja kertoo itsestään kuvausretkellä tai keskellä yötä. Mutta kauheasti en ole saanut itsestäni ulos. 

Siitä syystä haluan jakaa tähän postaukseen kohtauksen Bereniken tarinasta, jossa Berenike ja Edward kohtaa ensimmäisen kerran! Nämä kaksi nukkea nimittäin pompahtavat nykyään tosi usein mieleeni ja he inspiroivat minua todella paljon. Eli jonkinlaista tarinaa kuvien kera tarjolla, olkaa hyvät! :) 

(Ottakaa popparit kans, tästä voi tulla pitkä!)

Bereniken näkökulmasta:

Katselin ympärilleni. En tiennyt missä olin. Olin kulkenut Parantajan Peilin läpi enempää ajattelematta. Kuinka typerä voin olla silloin, kun en ajattele? Parantaja kielsi koskemasta Peiliin ja vasta nyt alan tajuta miksi. Se ei ole vain heijastus jostain todellisuuden kaltaisesta. Se alkoi tuntua erittäin todelliselta. Kuin olisin tullut Peilin todellisuuteen. 

Näin ympärilläni metsää. Näin korkeita puita ja kevään alkavia värejä. Käännyin ympäri ja silmieni eteen avautui järvi ja sen takaa alkoi nousta aurinko mailleen. Olihan se auringonlasku? Vai nousu? Olin ihan sekaisin kaikesta, jopa päivästä ja ajankohdasta. Oloni oli tosi sekava ja minua alkoi jopa yököttämään. Painoin pääni ja yskin pari kertaa. Ulos ei tullut mitään, mutta oloni oli kuin olisin ollut jossain kauheassa huvipuistolaitteessa. Mahani tuntui sekavalta ja askeleeni olivat hitaita. Pidin tukea puista ja pysähtelin aina välillä vetämään henkeä.

Yhtäkkiä kuulin ääniä ja pidätin hengitystäni vasten keuhkojeni toivetta. Olin ajatellut että liikkeellä pysyminen olisi hyvä asia, mutta nyt minua pelotti, mikä minua olisi vastassa. Kuka se olisi? Olisiko Parantaja tai Irena tullut etsimään minua? Oliko se liian toiveikasta ajattelua, vai jopa mahdollista? Hetken jopa hymyilin ajatukselle, että he olisivat tulleet minun perässäni. Olin ollut typerä, mutta he tunsivat minut. Sellainen olen välillä ja he silti jaksavat minua. Sellaisia ovat ystävät.

Hymyni kuitenkin hyytyi kun kuulin hitaiden ja raskaiden askelten tahdin. Nuo eivät olleet tutut. Mitä lähemmäksi jalkojen äänet tulivat, sitä enemmän painauduin takanani olevaan puuhun kiinni ja toivoin sen piilottavan minut. Ottamaan minut sisäänsä, mitä vain. Halusin vain kadota. Halusin palata sinne mistä olin lähtenyt. Halusin kotiin. 

Olin yhä puuta vasten painautuneena kun tajusin askelluksen loppuneen. Vilkaisin vasemmalle puolelleni. Pitkä, musta hahmo seisoi siinä. Hän näytti mieheltä, jolla oli mustat, harakanpesän näköiset hiukset ja hän oli varmaan päätä pitempi minua. Kaiken lisäksi hänellä ei ollut käsiä. Tai siis oli hänellä kädet, mutta ne olivat erilaiset, pitkät ja terävät. Oliko hänen rystysten kohdalla saksen kahvoja?

Pidätin taas henkeä. Se sattui. Painoin käteni mahaani vasten ja yritin rauhoittua jotenkin. En vain tiennyt miten. 

"Olemmeko tavanneet? Näytät tutulta", mies puhui minulle ja hämmästyin. En ollut eläissäni nähnyt tuollaista olentoa ja hän väittää tuntevansa minut? Miten sellainen olisi mahdollista? No, mikäpä ei olisi mahdollista. Olin kuitenkin juuri aiheuttanut elämäni yhden pahimmista mokista Parantajan huoneessa ja vielä onnistunut kulkemaan Peilin läpi, johon ei missään nimessä saanut koskea. Okei, minulle on näköjään kaikki mahdollista. Pitäisi vaan saada hengitys kulkemaan normaalisti.

"En ole koskaan tavannut sinua", sain sanottua ja puhuminen auttoi hengitysrytmin löytämiseen. Mies selvästi hämmentyi eikä osannut enää jatkaa kehnoa keskusteluaan. Miksi hän edes halusi keskustella kanssani? Miksi hän oli täällä? Missä tämä "täällä" oikein on?

"Hei. Olen hiukan eksyksissä. Osaatko sanoa missä oikein olemme?" Yritin kysellä mieheltä.

"Suolijärven rannassa. Tämä polku jatkuu rantaa pitkin uimarannalle asti, siellä on jo parkkipaikkakin. Millä olet tullut tänne?" Mies totesi tyynesti. Olin rauhoittunut jo sen verran, että vaikutin jo rauhallisemmalta.

"Okei, kiitos, herra...? No kuitenkin kiitos. Ja kävellenhän minä tässä", sanoin.

"Nimeni on Edward. Entä teidän? Itsekin olen kävellen, täällä on niin kiva kävellä keväisin", mies puhui ja hätkähdin. Oliko hän sanonut juuri Edward? Eikö Parantaja ollut kutsunut projektiaan myös Lady Edwardiksi? Nyt kun katsoin miestä, tajusin asian, mikä oli eniten vaivannut hänen ulkonäössään kaiken sen outouden keskellä. Ihonväri. Edwardiksi esittäytynyt mies oli juuri saman ihonvärinen, kuin Lady Edwardin ihonväri oli ollut. Miehen kasvoilla näkyi samanlaisia viiltojälkiä, kuin Lady Edwardin kasvoilla oli ollut. Miten tämä on mahdollista?

"Mi-minä olen Berenike. Minä tuo- Tuota noin. Siis. Olen täysin eksyksissä. En tiedä mistä puhut. En tiedä millä mantereella olen", änkytin ja paljastin miehelle sen, kuinka sekaisin kaikesta olin. En tiennyt miksi tein niin, vieläpä tuntemattomalle. Jokin minussa häki hänestä tuttuutta. Tietäisikö hänkin Parantajan?

"Hieno nimi sinulla, Berenike. Ai millä mantereella? Suomessa tietenkin, Euroopassa. Mistä sinä sitten olet?" Edward kysyi ja mietin mitä vastata.

"Euroopassa, hyvä. Suomessa? En tiedä mitään Suomesta. Miten minä tänne päädyin?" puhisin enemmän itselleni ja miehelle. Samassa tajusin oloni parantuneen huomattavasti. Tieto, että olin kulkenut maasta toiseen silmänkäänteessä, olisi voinut aiheuttaa paniikkia jollekulle muulle, mutta tietäen Parantajan jutut, pelkäsin matkustaneeni ajassa tai jotain. Sitä ei sentään toivottavasti ole tapahtunut ja voisin soittaa isälle, että hän hakisi minut kotiin. 

"Anteeksi, kun kysyn tyhmiä, mutta mikä vuosi nyt on?" sanoin ja tiesin kuulostavani todella tyhmältä.

"2021, tietenkin. Oletko sinä sekaisin?" Edward kysyi huolestuen.

"Hyvä, samassa vuodessa edelleen. Anteeksi, että kysyn outoja, oli pakko varmistaa. Satutko tuntemaan henkilöä nimeltä Parantaja?" kysyin Edwardilta ja ajattelin, että sanon nyt kaiken tai en mitään. Ja olin jo aloittanut ja mies näytti kuuntelevan ja vastaavan koko ajan, eikä vaikuttanut edes hermoilevan sen enempää. Hän taisi olla eniten huolissaan minusta. Aika herttaista tuon näköiseltä mieheltä.

"En tunne ketään Parantajaa. Keksijän kyllä, hän on luonut minut", Edward sanoi niin tyynesti että ihmettelin kuinka hän pystyi puhumaan niin rauhallisesti. Itse saatoin juuri räjähtää niin innosta kuin uudesta järkytyksestä. Tässä maailmassa olisi Parantajan kaltainen ihminen. Tässä maailmassa oli Edward. Palaset loksahtelivat päässäni. Olin ihan eri todellisuudessa ylipäänsä. Tämä ei ollut minun todellisuuteni, vaikka kaikki vaikutti siltä. Ainoa toivoni olisi tämän Edwardin tuntema Keksijä, joka olisi samalla lailla kiinnostunut universumista ja aikamatkustamisesta kuin Parantaja. Keksijä voisi olla yhtä seko, mutta yhtä kekseliäs kuin Parantaja. Parantajahan keksi aina jonkun vastauksen kaikkiin vaikeimpiin kysymyksiini.

"Keksijän? Pystyisinkö puhumaan Keksijäsi kanssa?"

"Olen pahoillani, mutta hän on kuollut", Edward sanoi ja näytti ekaa kertaa keskustelun aikana olevan vaivalloinen ja antavan tunteiden näkyä kasvoillaan.

En keksinyt mitään sanottavaa, en pahoiteltavaa. Kysymys tulvani loppui kuin seinään. Kyyneleet tulivat kasvoilleni. Olin loukussa minulle tuntemattomassa todellisuudessa, enkä nähnyt juuri nyt mitään toivoa päästä omalleni. Olin yksin.

"He-hetkinen? Sanoinko jotain väärin? Vai itketkö Keksijän kuoleman takia? Hän on ollut kauan kuolleena", Edward puhui ja yritti jotenkuten lohduttaa minua, vaikka hänkin näytti surulliselta. Hän ei kuitenkaan itkenyt.

"Ei. Kiitos kun olet kertonut kaiken mitä olen kysynyt. Minä vain... olen eksyksissä pahemman kerran ja ajattelin, että Keksijäsi voisi auttaa minua. Siksi itken", sanoin totuudenmukaisesti ja itkin. Painauduin yhä puuta vasten, kuin hakien turvaa siitä. Kyyneleet virtasivat, eikä minulla ollut halua eikä jaksamista pidätellä niitä.

"En täysin ymmärrä, miten olet yhä eksynyt, mutta voin yrittää parhaani mukaan auttaa. Voin myös pyytää apua muutamalta ystävältä, jotka ovat nerokkaampia kuin minä", Edward puhui ja kääntyi enemmän puoleeni. Siirryin askeleen kauemmaksi hänestä.

"Kiitos, mutta ei kiitos. Olet tehnyt jo tarpeeksi. Haluaisin olla yksin", sanoin yhä itkien, mutta Edward tuli lähemmäksi ja vaikutti jotenkin kiukkuiselta.

"Arvaa mitä? Minulle on sanottu vaikka mitä. Että olen tyhmä, että olen tiellä, että olen tunteeton.  Saatan olla välillä kaikkia, mutta tiedän, että yksin olevaa itkuista naista pitkässä mekossaan metsän keskellä ei tulisi jättää yksin. Varsinkaan silloin kun kyseinen ihminen väittää minun muka tehneen tarpeeksi. Olen pahoillani, mutta jään tähän katsomaan, että pärjäät", Edward sanoi korottaen vähän ääntään, mutta ei paljoa. Hänestä kuitenkin huokui huoli ja päättäväisyys. Tajusin, etten pääsisi eroon hänestä. En sanoin, enkä varsinkaan vastustelemallakaan. Hetken minusta tuntui jopa hyvältä. Tunne, etten ollut täysin yksin, helpotti oloani.

Edward tuli lähelleni. Kavahdin pienesti hänen pitkien, terävien sormien ääntä toisiaan vasten.

"Tuota... en ole eläissäni ollut niin eksynyt kun Keksijä kuoli. Mutta se, että minut löydettiin ja vedettiin mukaan muiden ihmisten elämään, helpotti oloani vähitellen. Kai teen sitä samaa nytkin, sillä toimin yleensä kaavoihin kangistuneena. Niin Nanna ainakin sanoisi. Hän on fiksu. Hän voisi oikeasti auttaa. Jos vain antaisit meidän auttaa", Edward puhui ja käännyin häneen päin. Olin yrittänyt vältellä hänen totisia kasvojaan, mutta nyt kun hän oli saanut sanottua lauseensa, hän hellitti vakavuuttaan. Hänen kasvoistaan näki, kuinka paljon hän teki työtä löytääkseen oikean katseen, löytääkseen sopivan lempeän hymyn. Tekikö hän tuon luontaisesti vai tarkoituksella? Hän oli erilainen kuin Lady Edward. Hän oli luonut itselleen oman elämän. Hän vaikutti jotenkin ohjelmoidulta, Keksijän luomukselta, mutta samalla vaikutti enemmän ihmiseltä kuin Lady Edward. Se teki hänestä inhimillisemmän ja pidin siitä. Aloin pitämään hänen tavastaan kuunnella ja vastata. Hänen toimintakäsityksensä oli selvästi kehittynyt ja hän vaikutti ymmärtävän tätäkin tilannetta paremmin kuin minä. Miten hän oli tullut tuohon pisteeseen?

"Kuulostat kyllä sinäkin fiksulta. Niinhän se menee, ei ihmisen ole hyvä olla yksin. Kuka tämä Nanna oikein on?" sain sanottua ja pyyhin kyyneleitäni kämmenelläni.

"Kiitos sinulle. Nanna on hyvä ystäväni, joka on selvinnyt raskaiden asioiden kanssa positiivisuudellaan. Hän yrittäisi nytkin keksiä hyviä asioita tästä tilanteesta, se on hänelle luontaista. Itse tosin keksin vain yhden. Se, että me kumpikaan emme ole yksin", Edward sanoi ja ojensi kättään minua kohden.

"Kokeile vaikka", Edward sanoi.

"Ai siis mitä?" kysyin hämilläni ja tuijotin vuorotellen Edwardia ja hänen kättään. Unohdin tilanteen takia jopa kysyä lisää Nannasta, joka kuulosti tosi mahtavalta ihmiseltä.

"Ihmiskosketus kuulemma vahvistaa olemisen tunnetta. Se, että kosketat kättäni, saa sinut tuntemaan vielä enemmän, ettet ole yksin, vaan olemme tässä tilanteessa kaksin. Voit laskea kätesi kämmenelleni, jos siis haluat", Edward kehoitti. Mikään hänessä ei ollut pakottavaa, pikemminkin rauhoittavaa. En yleensä välitä kosketuksesta, mutta Edwardin kehoitus jopa kutkutti jollain tapaa minua kokeilemaan. Sitäpaitsi, en ole koskenut ennen käsiä, jotka näyttivät samalla niin pelottavilta, mutta samalla niiden omistaja vaikutti niin rauhalliselta. Edwardin luonteen tullessa koko ajan enemmän esiin, en voi kuin vain ihmetellä, miten hänen ulkokuorensa sai minut ensin niin pelästyneeksi. Juuri nyt en pelännyt yhtään. Laskin käteni hänen kädelleen.

Edwardin käsi oli siitä kohden metallia, joka oli värjätty kultaiseksi. Laskin kättäni hänen rannettaan kohti, joka muistutti enemmän muovin pintaa. Edward liikautti pienesti rannettaan ja se tuntui samalta hassulta, mutta niin aidolta. Nostin kättäni hänen sormiaan kohti.

"Varovasti sitten. Älä koske niiden kämmenpuolelle, tai sormesi katkeavat", Edward sanoi niin tyynesti, että naurahdin. Miten varoitus sormien katkaisemisesta voi olla noin rauhallinen? Isäni voisi sanoa tuon lauseen jollekulle ihan tosissaan, aikeena satuttaa. Isälläni kun sattui olemaan vihamiehiä. Mutta Edward ei ollut ollenkaan vihainen, vaan katseli rauhassa ja antoi minun koskettaa hänen sormiaan varovasti.

"Sinulla on aika ihmeellinen käsi. Keksijäkö ne siis teki?" kysyin.

"Joo. Hän kyllä suunnitteli minulle jo parempia, mutta... hän kuoli ennen kuin sai niitä valmiiksi. Siksi minun on elettävä näiden kanssa", Edward sanoi.

"Kuinka se on sujunut? Eläminen käsiesi kanssa?" kysyin rohkeasti. En ole yleensä näin tungetteleva, mutta Edwardin tunnollinen vastaaminen kaikkiin kysymyksiini rohkaisi minua yhä enemmän ja enemmän kysymään. Samalla aloin todella kiinnostua hänestä. En vain Keksijän luomana henkilönä, vaan myös ihmisenä, joka hänestä oli tullut.

"Ihan hyvin. Paremminkin voisi mennä, mutta kyllä näiden kanssa elää", Edward totesi ja katsoi minua. Hän oli seurannut äsken vielä kättäni ja selvästi varonut itsekin liikuttamasta kättään. Nyt käteni lepäsi hänen kämmenellään rennosti ja katsoimme lähinnä toisiamme. Seurasin Edwardin silmiä omillani ja halusin silmilläni viestittää hänelle, kuinka kiitollinen olin, sillä vaikka hän ei täysin ymmärrä tilannettani, hän antoi minulle toivoa. Paremminkin voisi mennä, mutta tässä yhä olen. Sillä asenteella Edward oli selvinnyt tähän asti, miksen siis minäkin?

Edward johdatti minut pientä polkua pitkin hiekkarannalle. Muistin vasta silloin korkokengät jalassani, sillä ne upposivat heti hiekkaan. Otin ne pois ja kannoin niitä oikealla kädelläni. Edward oli edelläni, mutta kääntyi kun huomasi minun pysähtyneen. Hän katsoi kenkiäni ihmetellen.

"Miten tuollaisilla voi kävellä?" Edward kysyi ja sai minut hymähtämään.

"Hiekalla? Ei mitenkään. Muuten hyvin. Olen kävellyt tälläisillä aina kun muistan", vastasin miehelle.

"Kuulostaa itseasiassa tutulta. Joku kysyi minulta joskus, miten tuollaisilla käsillä voi tehdä mitään? Vastasin hänelle, että kaikkea mitä olen aina tehnytkin. En vain voi tehdä joitain pieniä asioita, joissa ihmiset tarvitsevat lyhyempiä sormia", Edward sanoi ja virnisti. Hetkinen, virnistikö hän todella? En ollut huomannut hänen tehneen sellaista aikaisemmin.

"Sitäpaitsi, mihin sinä tälläisiä tyhmiä sormia tarvitsetkaan, kun osaat olla ihmisten kanssa muutenkin niin hyvin?", sanoin Edwardille heilutellen sormiani ja samalla tiputin vahingossa toisen kengistäni hiekalle. Olin jo nostamassa sitä, kun tajusin Edwardin olleen nopeampi. Hän piti kenkääni yhdellä veitsemäisellä sormellaan, selkäpuolta vasten. Kengässäni ei ollut yhtäkään viiltoa tai pienintäkään jälkeä. Mutta hiekkaa kenkä oli täynnä.

"Missä välissä olen sanonut että tarvitsisin niitä? Sitäpaitsi omasi vaikuttavat kömpelöiltä, ei millään pahalla", Edward sanoi ja pudisti kenkääni hiekasta käyttämällä toisen kätensä veitsiä. Hän käytti sormiaan yhtä nopeasti kuin kuka tahansa. Käytti niiden selkäpintoja ja saksimaisia piirteitä hyödykseen. Tuosta noin vain. Tuijotin hänen käsiään lumoutuneena. Pian kenkä oli puhdas hiekasta ja Edward ojensi sitä minulle.

"Hiljaisuutesi taitaa puhua puolestani. Ole hyvä vain, neiti kömpelösormi", Edward sanoi ja loihti pienen hymyn kasvoilleen. Tuntui kuin sulin siinä hetkessä. Hän ei ollut vain herrasmies, hänellä oli mahtavaa huumorintajua. Hän näytti hymyään, virnistyksiään, suruaan kuin kuka tahansa. En voinut uskoa hänen olevan jonkinlainen luomus. Hän tuntui niin aidolta ja rehelliseltä. Miltei täydelliseltä. En osannut sanoa hänelle mitään. Ja se jos mikä on harvinaista. Vain isäni on saanut minut hiljaiseksi, sanattomaksi. Mutta hän oli tehnyt sen tahallaan ja kiukkusena. Edward puolestaan ei tehnyt juuri mitään, ja hän vain sai minut unohtamaan kaikki sanani. Hän vain oli siinä. Kannatteli toista kenkääni ja odotti minun tulevan jäljessään.

"Hei, haluaisitko auttaa yhdessä asiassa?" Edward kysyi minulta kun olimme kävelleet hetken.

"Kerro toki, miten voin auttaa", sanoin.

"Nämä typerät puhelimet on hankalia ja minulla kestää kauan käyttää näitä. Et viitsisi avata sitä ja valita Nanna numeron?" Edward sanoi samalla kun otti puhelimen taskustaan. Kädessäni oli vanha nokialainen puhelin, jonka olin kyllä nähnyt, mutta jota en ollut koskaan käyttänyt.

"Tuota, en ole käyttänyt näin vanhaa puhelinta. Voitko sanallisesti neuvoa mitä minun pitää tehdä?" sanoin ja virnistin Edwardille, joka oli selvästi hölmistynyt siitä, etten osannut käyttää hänen kännykkäänsä. Tajusin tosin heti, miksi hän käytti tälläistä. Ei hän pystyisi käyttämään sormillaan älypuhelinta. Toivottavasti hän ei pahastunut mitenkään kommentistani.

"Avaa se näppäinlukosta. Paina "avaa" näppäintä ja perään sellasta heittotähteä, joka on oikealla alalaidassa", Edward selitti ja tein työtä käskettyä.

"Sitten mene valikkoon ja sieltä nuolinäppäimillä yhteystietoihin. Sieltä löytyy viidentenä nimi Nanna Burney. Paina siitä ja anna puhelin minulle", Edward sanoi ja tein jälleen niin kuin hän pyysi ja ojensin sitten puhelimen takaisin hänelle. Sormemme kohtasivat ja jostain syystä omiani kihelmöi.

"Kiitos, minulta olisi mennyt tuohon ainakin vartti", Edward sanoi ja virnisti minulle samalla kun hän nosti luurin korvalleen.

Annoin Edwardin puhua rauhassa ja kävelin vähän eteenpäin. Olimme tulleet kallion juureen ja kiipesin sen korkeimmalle kohdalle. Sieltä avautui hieno järvinäkymä ja aurinko värjäsi taivaan hassun keltaiseksi. Istahdin kalliolle ja ensimmäistä kertaa osasin ihastella tätä kaikkea. En ollut ennen käynyt Suomessa. Mitä kaikkea täällä olisi? Keihin kaikkiin oikein tutustuisin? Halusin kyllä kotiinkin, mutta Edwardin myötä aloin osata ajatella laajemmin. Juuri nyt tuntuu kuin olisin ihan sekaisin, mutta samalla minun ehkä täytyy ottaa mahdollisimman yksinkertaisia askeleita. Kysyä tyhmiä kysymyksiä. Saada positiivisempi kuva, Nannan avulla tai ilman. Muistaa hengittää. 

Hengähdin syvään ja samalla kuulin kahinaa. Säikähdin, mutta tajusin sen olevan Edward. Hän oli tullut lähelleni, erään oksiston viereen. Hän näytti hassulta siinä oksien seassa. 

"Mitä sinä siinä oikein teet? Säikähdin sinua", sanoin ja naurahdin.

"Sain puhelun loppuun. Nanna sanoi pääsevänsä reilun puolen tunnin päästä läheiselle parkkipaikalle. Nyt täytyy vain odottaa", Edward selitti ja tuli istumaan viereeni.

"Mitä tarkalleen sanoit hänelle? Että tapasit eksyneen tytön, joka on ihan sekaisin ja sanoo tulevansa eri mantereelta?" kysyin toiselta.

"Sanoin hänelle, että minulla on sellainen tilanne, johon tarvitsisin kiperästi apua. Hän huolestui, onko minulle sattunut jotain ja sanoin, että kyseessä on toinen henkilö, jota haluan auttaa, mutten tiedä miten", Edward sanoi vakavana.

"Sehän oli fiksusti sanottu. Onko hän tyttöystäväsi?" kysyin suoraan. 

"Mitä? Ei todellakaan ole. Ei minulla koskaan ole ollut ketään siinä mielessä. Nanna on paras ystäväni ja minä hänen. Hänen mukaansa olen paras kuuntelija, jonka hän on koskaan tavannut. Hän puhuu paljon, eikä kaikki kuulemma jaksa kuunnella häntä. Ihmettelen miksi, sillä minusta hänellä on mahtavia juttuja ja hän jaksaa ajatella aina positiivisen kautta", Edward selitti hiukan hätäisesti. Hänen hämmentyneisyytensä nauratti minua ja pienesti olin jopa helpottunut. En tiedä miksi. Siksikö, ettei minun tarvitse pidättää hymyäni ja virnistyksiäni hänelle Nannan seurassa? Ehkä. 

"Hän kuulostaa mukavalta. Saanko kysyä mitä ajattelit kun törmäsit minuun hetki sitten?", kysyin Edwardilta. Istuimme yhä vierekkäin kalliolla ihastellen järveä, jossa oli yhä vähän jäätä siellä täällä. 

"Haluat siis tietää mitä ajattelin sinusta ensimmäisenä?" Edward kysyi kuin varmistaen mitä ajoin takaa. Hän ei selvästikään ymmärtänyt vihjailevaa puhetta paljoa. Pitänee pitää mielessä. Nyökkäsin hänelle ja kehoitin uudestaan kertomaan ajatuksiaan. 

"Näytit ja näytät edelleen jotenkin tutulta. Sinulla on tunnistettavat kasvot ja siksi minusta tuntui kuin olisin nähnyt ne jossain. Samalla ihmettelin mekkoasi. Ei mikään paras vaihtoehto kävelylle. Kun kyselit kysymyksiäsi, aloin huolestua, oletko jotenkin sekaisin tai menettänyt muistisi. Vaikutit hätääntyneeltä ja itkusi... oli niin lohdutonta. Kuin oikeasti olisit ollut yksin, vaikka olin siinä vieressä. Samalla tunteellisuutesi on ihailtavaa ja olit kiinnostunut minusta ja siitä mitä ympärilläsi on. En ole kovin tunteellinen henkilö, mutta sait minut luottamaan itseesi ja olen iloinen siitä", Edward kertoi enkä voinut lopettaa hymyilemistäni. Hän oli analysoinut minua todella paljon, mikä on samalla pelottavaa, mutta samalla helpottavaa. Ihmettelin hänen kykyään olla niin tilanteen tasalla kaikesta.

"Entä minä? Kerroin sinusta, kerrotko sinä minusta?" Edward kysyi ja katsoi silmiini. Katseemme kohtasivat ja minusta tuntui kuin kehoani kihelmöisi samalla tavalla kuin sormiani aiemmin.

"Minä... pelästyin. Ajattelin, että mikä harakanpesä sinulla on päässäsi. Ajattelin, että olit minua pitempi ja uhkaavampi. Kätesikin pelästyttivät minut aluksi. Mutta mitä enemmän puhuin kanssasi, sitä enemmän rauhotuin. Annoit vastaukset mukisematta, et näyttänyt epäilystäsi siitä, että olin sekaisin. Olit niin rauhallinen ja... sait minut koskemaan itseäsi. En yleisesti tykkää koskettelusta. Inhoan äidin hellyydenosoituksia. Inhoan kun siskoni haluaisi välillä halata minua. Eräs poika yritti koskettaa minua muutamaan kohtaan itsessäni ja minä löin häntä. Sinä kuitenkin... rohkaisit minua. Kehoitit tuntemaan kosketuksen vain, koska tarvitsin sitä. Et tullut väkisin, et tehnyt mitään, mitä en halunnut. Tein sen omasta halustani ja se minua hämmästyttikin. Sait minut tuntemaan itsessäni jotain, jota en ollut ennen uskaltanut tuntea", vuodatin kaikki ajatukseni ja herkistyin todella. Edward oli saanut minut tuntemaan olevani elossa. Sellaisena hetkenä kun ajattelin, että olin eksynyt ja yksin, hän oli tullut ja kehoittanut laskemaan käteni hänen kädelleen todisteeksi siitä, etten ollut yksin. Sain kokea olevani olemassa kosketuksen kautta. 

"Minusta tuntuu, että se ei ollut vain minusta kiinni. Tarvitsit vain pienen kehoituksen uskaltaa tehdä jotain itse, mitä olit ennen saanut vain muilta. Joskus sellaiset asiat kuuluu ihmisen itse saada tehdä", Edward pohti ääneen kanssani ja laski kätensä ihan minun viereeni.

Katsoin Edwardia. Hänen lempeitä silmiään ja hänen tyhjää kättään, joka houkutti minua täyttämään itsensä. En tiedä mitään tästä maailmasta enkä tiedä miten pääsen kotiin. Tiedän vain, etten olisi pärjännyt ilman tuota henkilöä vieressäni.

"Ehkä olet oikeassa. Mutta minä tarvitsin juuri sinua siihen tilanteeseen. Kukaan muu ei olisi onnistunut siinä", sanoin ja laskin käteni hänen kädelleen. Hivuuttauduin jopa vielä lähemmäksi. Halusin tuntea hänet. En vain juttelemalla. Halusin tuntea hänen käsivartensa, piirteensä, hymynsä. En ole koskaan ennen tuntenut tällä tavalla ja jostain syystä halusin sukeltaa tuohon tunteeseen. Olin kai pelännyt tuntea niin, juossut karkuun sitä. En ollut osannut kohdata tätä tunnetta. Edwardin kanssa kuitenkin uskalsin tuntea näin. Se tuntui turvalliselta. Turvallisemmalta kuin mikään muu.

"Näytät olevan varma asiasta, mistä olen iloinen. Kukaan muu kuin sinä ei ole sanonut tuollaista minulle. Tuntuu kuin olisin ikuinen epäonnistuja tälläisissä asioissa", Edward sanoi minulle.

"Olen varma. Olet ainut, joka on koskaan saanut minut tekemään näin", sanoin hänelle ja painauduin hänen syliinsä. Laskin pääni hänen rinnalleen ja kiedoin käteni hänen toisen käsivarren ympärille. Oikeaa korvaani vasten kantautui ääni. Kuulin hänen sydämensä sykkeen, joka tuntui takovan kovaa.

"Jos haluat että olen tässä, rentoudu ihmeessä", kuiskasin hiljaa ja sain aikaan sen, että tunsin miehen käsivarren selkäni takana. En tiennyt, että olin kaivannut halaamista, mutta nyt kun olin tässä, se oli parasta pitkään aikaan. Toivoin, että Edwardista tuntui samalta. Sillä minusta tuntui, kuin olisin ihastumassa tuohon mieheen ihan liikaa.

Edwardin näkökulmasta:

En osannut yhtään odottaa mitään tällaista. Minähän vain olin auttanut tyttöä hädässä. Hän oli ollut metsässä yksin ja vaikutti olleen aivan sekaisin. En olisi ikinä voinut uskoa, että vain hetken päästä tuo tyttö avautui minulle täysin ja miltei tunki syliini. Myönnän, että kehoitin häntä koskettamaan kättäni, mutta mitään tälläistä en todellakaan osannut odottaa.

Bereniken sanat saivat minut hiukan rentoutumaan. Todellakin halusin tätä. Mitä suloisin tyttö halusi halata minua, joten miksi en antaisi? Laskin käteni varovasti hänen selälleen ja hellästi painoin häntä syliini. Hänen pitkät hiuksensa tunkivat kasvoilleni, mutta en välittänyt niistä. Ne olivat kauniit ja varoisin katkaisemasta yhtäkään hiusta, vaikka ne leijailivat saksieni päällä tälläkin hetkellä.

Tällainen minä vain olen. Varovainen saksieni takia. Rauhallinen, koska muuten aiheuttaisin sekasorron aina kun astuisin asunnostani ulos. Kohtelias, sillä en halunnut pelästyttää ketään. Silti Berenike on ensimmäinen, joka on ottanut kaikki nuo puolet vastaansa ja ottanut ne sellaisina kuin ovat. Vaikka olin kuinka varovainen, osun aina johonkin väärään kohtaan saksillani. Vaikka olin kuinka rauhallinen, onnistun aina säikäyttämään jonkun. Vaikka olin kuinka kohtelias, aina joku karttaa minua. 

On niitä ihmisiä, joihin olen ystävystynyt paremmin. On myös niitä, jotka vihaavat minua, eikä vain ennakkoluulojensa takia. Huonon tuurini takia olen aiheuttanut sekaannusta, joka ei korjaannu hetkessä. Tänään minulla on ollut mukana kaikki ominaisuuteni ja mahdollisuus niin onnistumiseen kuin epäonnistumiseen. Todiste siitä, että joskus onnistun elämässäni, oli juuri sylissäni. Olin onnistunut olemaan varovainen, rauhallinen ja kohtelias. Sitä minä haluan olla ja sitä minä olin tänään saanut olla mitä kauniimmalla tavalla. 

Berenike käänsi päätänsä niin, että näki minun kasvoni. Hänen kellertävät silmänsä näyttivät niin sävähdyttäviltä. Olin vain kerran aikaisemmin nähnyt tuollaiset, ja sekin oli ollut vain nopea hetki, joka oli mennyt ohitse aivan liian pian. Olin varma siitä, että olin nähnyt hänet jossain, mutta en halunnut vääntää asiasta Bereniken kanssa. Hän oli selvästi sitä mieltä, ettei ollut nähnyt minua aikaisemmin, enkä siksi halua pakottaa häntä muistamaan jotain, mitä hän ei ehkä oikeasti muista. Olin voinut olla yksi monien joukossa, jota hän ei ollut vain huomannut.

Pääasia oli nyt se, että hän todella huomasi ja huomioi minut. Hän tässä haki huomiota minulta. Se oli harvinaista. Kauhean moni ei varta vasten halua huomiotani, mutta Berenike ei selvästikään saanut siitä kyllikseen. Hän katseli kasvojani kuin lumoutuneena ja annoin hänen tehdä niin. Hän näytti niin suloiselta siinä. Kuin kauniilta prinsessalta. Hänellä oli jopa punainen upea mekko päällään, jota pystyin vain ihailemaan. En ollut nähnyt kellään sellaista aikaisemmin, enkä varsinkaan metsässä keskellä ei mitään. Tuntui kuin hän ei olisi kuulunut siihen ympäristöön. Eikä varmaan kuulunutkaan. Hänhän oli sanonut tulleensa muualta. Mutta mistä ja miten? 

"Hei, saanko kysyä erästä asiaa?" aloitin varovasti.

"Kysy vain", Berenike sanoi huolettomasti.

"Sanoit tulleesi eri mantereelta. Sinun ei ole pakko sanoa mistä tulet tai miksi tulit. Minua kiinnostaa eniten, miten päädyit juuri tänne? Millä sinä kuljit?" kysyin varovasti ja huomasin tytön lihasten jännittyvän kehoani vasten.

"Tuota... en itsekään tiedä miksi saavuin juuri tähän metsään, saati Suomeen. Tulen etelämmästä Euroopasta. Enkä suoranaisesti kulkenut millään. Minä... kerroin sinulle, että tiedän erään Parantajan. Olin vielä tänään Parantajan luona. Hän on vähän outo tiedemies ja rakastaa tutkia kaikkea mahdollista. Hän on myös opettajani ja todella intohimoinen jakamaan tietämiään asioita muille. Tänään kuitenkin rikoin yhtä hänen sääntöään, kun kuljin hänen Peilinsä läpi. Toisessa hetkessä olin siis Parantajan huoneessa Etelä-Euroopassa, ja seuraavassa hetkessä Suomen metsässä. En tiedä mitään muuta kuin sen, että kuljin sen hemmetin Peilin läpi", Berenike kertoi hiljaa ja hän näytti siltä kuin itkisi minä hetkenä tahansa. Eikä omassa olossanikaan ollut kehumista. Vasta nyt ymmärsin, miksi Berenike oli kysynyt, voisiko hän puhua Keksijän kanssa. Keksijä olisi voinut tehdä asialle todella jotain, sillä Bereniken kuvaus Parantajasta kuulosti miltei Keksijältä. Paitsi, että Keksijä ei ollut vain opettajani. Olin pitänyt häntä enemmänkin isänäni.

"Tuo kuulostaa aika vaikealta tilanteelta. Nyt ymmärrän, miksi olit niin sekaisin", sanoin hänelle,

"Sinä siis uskot minua? Vaikka äsken kertomani kuulosti jopa minun korviini tosi sekavalta?" Berenike sanoi hämmästellen.

"Uskon sinua. Sitäpaitsi se selittää täysin sinun kysymyksesi, ajatuksesi, jopa mekkosi. Jokin toinen selitys olisi kuulostanut enemmän tekaistulta", totesin hänelle ja sain hänet itkemään. Hätkähdin ja olin jo irrottamassa otettani hänestä, mutta Berenike painautui yhä rintaani vasten.

"Ei minulla ole hätää. Nämä ovat onnen kyyneleitä. Olen niin onnellinen, että olet tuolta mieltä", Berenike selitti ja annoin hänen olla sylissäni. Laitoin käteni takaisin hänen selkänsä taakse ja annoin hänen nojautua minuun. Annoin hänen laskea kätensä omaani ja annoin hänen painaa päänsä rintaani vasten. Annoin hänen olla siinä ja toivoin todella, ettei tämä olisi hänen hetkellinen mielijohde. Toivoin, että hän oli tosissaan. Toivoin, että olin löytänyt ihmisen, joka haluaa olla kanssani ja haluaa turvautua minuun.

Sellaista olin toivonut jo pitkään. Siksi tämä tuntuikin niin mahdottomalta tilanteelta.

Unohtumattomalta.

En ole esitellyt blogini puolella tätä tammikuun tyttöä!

Hän tuli vastaan torissa, ja mun oli ihan pakko ostaa tämä pakkaus!

Hän on mun eka Full Custom, joka on alkujaan @tsubasamakeupdolls käsialaa! 

Olkaa hyvät, Lady Edward!

Anteeksi kuvien laatu, otin ne suoraan kännykältä tähän.

Halusin hänet viimeistään tässä postauksessa esitelläkin, koska hänen nimensä tulee Bereniken tarinassa ilmi. Hän on Bereniken todellisuuden Edward. Eli siis periaatteessa sama henkilö kuin mun Saksikäsi Edward, mutta toisesta ulottuvuudesta! 

Lady Edward tuntee siis Bereniken ja Irenan. Parantaja on Ladyn luonut henkilö, joka on myös Bereniken opettaja. Vaikka Bereniken tarinan idea lähti siitä, että Berenike tutustuttaisi kaikki mun nuket toisiinsa, oon silti ihastunut ajatukseen kahdesta ulottuvuudesta. Siitä ajatuksesta saan ensisijaisesti kiittää Stargate SG1, sekä Stargate Atlantis -sarjaa ja kaikkea niihin liittyvää. Kaikkea scifiä. Tällä hetkellä minua innoittaa sarja: Agents of Shield, jossa päädytään niin tulevaisuuteen kuin menneisyyteenkin. Inspiroidun niin helposti kaikesta tällaisesta!

Tulen taatusti käsittelemään näitä kahta enemmän tulevaisuudessa, sillä vasta Lady Edwardin tulon jälkeen oon alkanut pohtia, kuinka samanlaisia nämä tulee olemaan ja miten kaksi periaatteessa samaa hahmoa tulee eroamaan toisistaan? Tähän on myös vaikuttanut heidän luojiensa käsitykset, minkälainen olisi Saksikäsi Edward. Keksijä loi Edwardin, Parantaja Lady Edwardin. Miten nuo kaksi henkilöä näiden takana eroaa toisistaan, jos nekin on periaatteessa sama henkilö, mutta eri ulottuvuuksista? Minkälaisessa ympäristössä he ovat olleet, minkälaiset vaikutteet he ovat saaneet kun idea Edwardista on tullut molempien (tai siis samaan) päähän? Tää on jotain niin siistiä, mut samalla tosi vaikeeta pohtimista. En ole itsekään aina ihan perillä kaikista ideoistani ja siitä, miten ne saisi loogisesti kasaan.

Nämä kaksi saa mun pään räjähtämään. Ja samalla se on ihan parasta. 

Tässä olisi kuitenkin tää postaus! Kiitos kun luit tänne asti! Jätä ihmeessä kommentti, mitä tykkäsit^^

Nähdään!