Hei!
Saatoin kirjoittaa Zillan tarinaa eilen yöllä ja tuota... viime luvusta on melkein kaksi vuotta. Päiväkirja, jota en koskaan kirjoittanut -tarina on ollut jäissä about koko tän ajan ja palaan mun vanhoihin tarinoihin aina välillä ja inspiroidun niistä helposti uudestaan. Katsotaan nyt, kuinka kauan tämä inspiraatio kestää. Näillä mun tarinoilla ja inspiraatioilla kirjoittaa ei ole sitten mitään logiikkaa. Siksi kehoitankin lukemaan muut tarinan osat täältä.
Kävin tänään kuvaamassa Zillaa ja yhtä toista nukkea. Zillan kuvat otin ajatellen tätä postausta. Toisesta nukesta otin kuvia seuraavaa lukua varten, johon ajattelin ottaa kuvituskuvia mukaan. Kyseinen nukke tosin edustaa ensi postauksessa kaikkea muuta kuin itseään, mutta ehkä ei mennä siihen vielä...
Mennään itse tarinan pariin!
Päiväkirja, jota en koskaan kirjoittanut
21.11.1994
Elämäni on hiukan tasapainottunut sitten viime kerran. Paino sanalla hiukan, sillä tänään on tapahtunut paljon hämmentäviä asioita.
Viihdyn töissä erittäin hyvin ja olen oppinut paljon sekä entisöintiä että loitsujen tekoa. Nimenomaan arkiset loitsut ovat tulleet tutuiksi. Ne, jotka kaikki muut oppivat koulussa silloin, kun minä olin ollut liian kiinnostunut kielletyistä loitsuista. Tosin, olen minä edelleen kiinnostunut niistä. Nykyään kun en väsy arkisten loitsujen parissa niin vähästä, olen salaa alkanut harjoittelemaan vanhoista kirjoista löytämiäni loitsuja. Ei, en ole kysynyt siihen lupaa työnantajaltani. Ainoa, joka näki minun tekevän kerran salaa loitsua, oli Alexa. Hän lupasi olla kertomatta asiasta lähiesimiehelle sillä ehdolla, että opettaisin hänelle niistä. Anteeksi, Alexa suuttuisi tuon lauseen muodosta. Hän muotoili asian minulle näin: “Mietin, että jos jätän sanomatta tästä, voisitko kertoa niistä loitsuista jälkikäteen minulle?”
En olisi ikinä uskonut, että käytän kotimatkani kertoen edelliselle vihamiehelleni siitä, kuinka olin onnistunut muuttamaan rikki menneen hehkulampun ilmapalloksi, mistä pystyin ottamaan ilman pihalle kenenkään kuulematta sitä. Alexa innostui tuosta taidosta yllättävän paljon ja lupasin seuraavana päivänä näyttää sen kirjan, mistä löysin kyseisen loitsun.
Kun Alexa vihdoin lähti omalle tielleen, pääsin hengittämään vapaasti. Pimeä marraskuun ilta oli täydellinen. Kuu oli melkein täysi ja mietin, nukunko taaskaan täysikuun aikaan. Yleensä en malta mennä nukkumaan ja olen energisin täysikuun aikaan. Kuin se olisi ainut valo siinä pimeydessä, jossa vietän paljon aikaa. Siinä missä muut paistattelevat aurinkoa päivisin, minua ei saa sisälle kun kuu paistaa täyttä kirkkauttaan.
Saavuin kotimme ulko-ovelle ja seisahduin vielä hetkeksi paikalleni. Sitten päätin ottaa kenkäni pois ja astelin vielä hetken ulkona viileän maaperän kannattelemana. Kerrostalon piha oli pieni, mutta riitti minulle. Laskin toisen käteni maahan ja tunsin sen liikkuvan. Säpsähdin, nostin käteni heti pois, mutta liike jatkui ympärilläni. Se ei lähtenyt niin kuin yleensä sielut tekevät.
Laskin varovasti laukkuni ja kenkäni käsistäni. Mietin hetken, mitä olin taas tekemässä. Sitten hengitin syvään ja laskin molemmat käteni yhtä aikaa maahan. Päässäni kuului humahdus, kuin tuulenpuuska olisi iskenyt minua vasten. Tuntui kuin kaatuisin johonkin, vaikka olin paikallani. Maa tuli lähelle ja nousi minua kohti. Katukiveyksen pikkukivet tuntuivat ympäröivän käteni. Ne liikahtivat ja kuulostivat nauravan. Sitten niiden seasta erottui selkeä ääni.
Sinä! Olen etsinyt sinua! Mitä olet tehnyt isälleni?
“Isällesi? Miten niin? Kuka sinä olet?”, kysyin sielulta, joka liikkui levottomana käsivarsillani.
Hän on kadonnut ilmaan. Luulin, että sinä teit sen taas. Olen Sandra.
Sielu puhui lyhyitä lauseita kuin lapsi, mutta se auttoi minua pitämään yhteyden itselleni helpompana. Muistin kyllä, kuinka revin kaksi sielua maasta ihan vain aseeksi muita velho-opiskelijoita vastaan. Toisen olin pelastanut Chrisin sisältä ja tämä oli kutsunut itseään Sandraksi. Toinen sielu oli mennyt minusta Laurelineen ja Laureline oli onnistunut vapauttamaan sen maan alle. En tiennyt siitä sielusta mitään. Paitsi nyt sen, että kyseessä oli tämän Sandran isän sielu.
“Minä en ole tehnyt sitä. Miksi epäilit minua?”, vastasin sielulle lyhyesti.
Koska tunnen kun mustaa magiaa käytetään. Sinä käytit sitä minuun ja isääni.
“Miten pystyt sieluna tuntemaan sen? Onko ketään muuta, jota epäilet?”, terästäydyin ja muutin jalkojeni asentoa paremmaksi. Sandra siirtyi kutittamaan varpaitani ihan tahallaan, mutta ärähdin hänelle mielessäni. Silloin hän siirtyi aivoihini, missä hän selvästi pysähtyi aina, kun puhui minulle.
Kuolin sen käytön seurauksena. Toinen epäilyni lisäksesi on tappajani.
Mielenkiintoista, miten ainut asia, minkä sielu voi tuntea, on kuolinhetkestä syntynyt. Se tunne varmaan juurtuu samassa hetkessä kun sielu irtoaa ihmisestä. Se myös selittäisi sen, miksi Sandra oli tullut ensin luokseni kysymään tilanteen. Ei kukaan mene ensin kysymään tuollaista tappajaltaan. Edes minä en tekisi niin.
“Osaatko kuvailla tappajaasi jotenkin? Tai sitä tilannetta kun kuolit? Haluan auttaa”, sanoin Sandralle. Pidin tuosta sielusta kuin pikkulapsesta. Näin silmissäni kolmivuotiaan serkkuni, jonka olin tavannut juuri viime viikolla. Muistin, kuinka hän pyysi apua, kun hän oli vahingossa rikkonut yhden värikynänsä painaessaan sitä liikaa. Siihen tosin tarvitsi vain pienen korjausloitsun. Sandra tarvitsee enemmän apua kuin yhden loitsun, mutta en voi unohtaa sitä säihkettä tytön silmissä, kun olin korjannut kynän ehjäksi. Hän ihaili kynää, riemuitsi siitä ja alkoi piirtämään minulle uutta teosta kiitokseksi. Halusin antaa Sandralle saman riemun. Sandra selvästi hetken mietti, kertoako minulle vai ei. Hän puntaroi ajatuksiaan minun kurkunkannen päällä, eikä antanut minun käyttää ääntäni sillä aikaa kun pohti asiaa.
Olin kotonani ja pelkäsin. Isäni ei ollut kotona, mutta joku siellä kuitenkin oli. Vieras vai varas, en tiedä. Hänellä oli murhanhimoa ja suojautumisloitsu. Yritin ikkunasta pihalle, mutta en ikinä ehtinyt. Olin selin kun kuolin, en nähnyt enää muuta kuin pimeyttä.
Samassa Sandra poistui kurkun kannelta ja päästin ihmeellisen älähdyksen. Sandran sanat toivat ihmeellisesti mieleeni tasan yhden illan. Illan, kun Laureline oli ilmestynyt luokseni ja kertonut melkein samanlaisen tarinan. Selässäni kulki vilunväreitä, vaikka en yleensä saa niitä. Pieni jännitys hiipi ajatuksiini, sillä tajusin, että nyt oli kyse jostain suuresta asiasta. Voiko maan pinnalla kulkea jokin ihminen tai velho, joka käyttää samalla lailla mustaa magiaa sieluihin kuin minäkin? Ja mitä se teki niille? Ja miksi se on vainonnut Laurelinea?
“Ystäväni on kertonut samanlaisesta tyypistä joskus. Pystytkö seuraamaan minua, jos menen tapaamaan ystävääni?” kysyin Sandralta kuin keneltä tahansa. Olimme selvästi saaneet toistemme luottamuksen. En ollut ikinä ennen kyennyt siihen ja minua alkoi jännittää, kestääkö kroppani tätä enää yhtään enempää. Käteni irtoaisivat minä hetkenä tahansa maasta, minkä jälkeen en jaksaisi palauttaa Sandraa hetkeen maahan, enkä pystyisi varmaa puhumaan hänelle enää.
Pystyn. Mene, niin minä seuraan sinua maan alla.
Niihin sanoihin Sandra päätti keskustelumme ja poistui käsiäni pitkin maan syövereihin. Rojahdin samalla sekunnilla maha edellä maahan ja jäin siihen makaamaan. Raajoissani ei ollut voimaa liikkua. Tunsin vain liikkeen maan alla, joka ei missään vaiheessa lähtenyt paria metriä kauemmaksi minusta.
Kului varmaan vartin verran, ennen kuin sain tarpeeksi voimaa nousta. Nousin istumaan laukkuni viereen, otin sieltä kännykkäni ja soitin Laurelinelle. Hän vastasi melkein heti.
“Hei! Kiva kun soitit, mietin itsekin-” Laureline aloitti, mutten antanut hänen puhua.
“Hei! Muistatko sen illan kun tulit luokseni ja kerroit siitä vieraasta talossasi? Siitä, jolla oli suojausloitsu?”
“Kyllä minä muistan. Miksi kysyt?” Laureline hämmästyi.
“Sama tyyppi vainoaa sieluja ja on vapauttanut ainakin yhden ilmaan mustalla magialla”, sanoin nopeasti ja toivoin, että Laureline uskoisi jälleen kerran päättömiä teorioitani.
“MITÄ? Mistä sinä puhut? Kenen kanssa olet oikein jutellut?” Laureline kysyi ihmeissään.
“Sillä ei ole nyt väliä. Minun tarvitsee tietää, milloin olet tuntenut tuon tyypin läsnäolon viimeksi. Onko hän uhannut sinua yhä?”
“Minä tunnen sen yleensä silloin, kun olen yötä isäni luona. Viimeksi pari viikkoa sitten. Voitko nyt vastata minulle mitä oikein on tapahtunut?” Laureline tivaa ja annan periksi. Kerron Sandrasta ja keskustelusta tämän kanssa. Kerron, että hän tälläkin hetkellä liikkuu ympärilläni ja varmaan tulisi sisääni, jos laskisin käteni maahan. Kestää hetki, että Laureline ymmärtää koko jutun ja vasta sitten alkaa kieltämään minua tekemästä sitä, mitä olen suunnittelemassa.
“Sorry, aion mennä isäsi talolle huomenna, tulitpa sinä tai et”, sanon ja tarkoitan sitä. Tätä en aio sivuuttaa enää. Haluan saada selville, kuka on ystävieni vainooja. Kyllä, lasken Sandran sielun ystäväkseni. Olen aina pitänyt sieluja vähintään tuttavinani ja Sandra on tähän mennessä ainut heistä, joka on palannut luokseni ja puhunut pisimpään kanssani. Lasken näin pitkän kanssakäymisen ystävystymisen piikkiin.
“Hyvä on, minä tulen. Pääsen vasta neljältä töistä, joten nähdäänkö sen jälkeen? Ja voitko kutsua Chrisin myös mukaan? Kolmisin olemme vahvempia.”
“Joo, mullakin on huomenna aamuvuoro, joten ehdin käydä kotona ennen sitä. Tuletko vaikka meille sitten? Koska en tiedä, saanko ilman sinun apuasi Chrisiä tähän mukaan.”
“Ensin miltei pakotat minut mukaan ja sitten vielä pyydät minun auttavan taivuttelemaan Chrisiä!? Zilla, miksi sä teet näin?” Laureline huudahtaa korvaani ja vien kännykkää vaistomaisesti kauemmaksi.
“Koska te olette ystäviäni ja en tiedä pärjäänkö yksin tuntematonta vastaan.”
Se sai Laurelinen hetkeksi hiljaiseksi ja juttelimme hetken ihan muita kuulumisia. Kerroin töistä, Alexasta ja… taas se kysyi miten meillä menee Christopherin kanssa. Hän kysyy sitä joka ikinen kerta, enkä täysin tiedä, mitä vielä voisin sanoa siitä. Hän yhä vähän mutisee työjutuista, mutta muuten meillä menee varsin leppoisasti. Hän tekee yhä apulaisopettajan hommia ja meillä on usein illat vapaina yhteiselle tekemiselle, jos minulla ei ole iltavuoroa. Teen siis kaksivuorotyötä, mutta se on mielestäni hyvä.
Lempiharrastuksemme Chrisin kanssa ovat lenkkeily ja retkeily, sillä viihdymme molemmat aikaa ulkona luonnossa. Teemme myös usein yhdessä ruokaa ja juttelemme pitkään ruokapöydässä. Tuntuu, kuin elämme juuri nyt aika täydellistä nuoren pariskunnan elämää, mistä olen samalla iloinen, että hämilläni. En tiennyt että tällainen elämäntyyli sopisi minulle. En aikaisemmin tiennyt, että viihtyisin yhden ihmisen kanssa näin hyvin. Hämmentävintä minulle on ollut päästää Chris todella lähelle. Se on samalla ihanaa ja pelottavaa antautua toiselle ihmiselle täysin. Chris haluaisi olla enemmän aikaa sängyssä kanssani, mutta itse en siihen aina pysty. Tarvitsen paljon omaa tilaa ja minua alkaa helposti ahdistaa jos en saa sitä. Onneksi Chris nykyään tunnistaa myös nuo tilanteet ja antaa minulle aikaa. Kun lopulta annan Chrisille luvan, hän usein tulee halaamaan minua ja rutistaa minut syliinsä. Niinä hetkinä muistan, kuinka paljon rakastankaan häntä.
