Groupmini: Valoa tunnelin päässä

Heissan!

Olin tänään kuvaamassa Zillaa ja innostuin taas kirjoittamaan hänen tarinaansa! Kaivoin hänen tarinavihkonsa hyllystäni, tosin muutin tarinaa taas aika paljon, sillä nautin enemmän kirjoittaa minä muodossa, ja tämän luvun olin kirjoittanut alkujaan kaikkitietävän muodossa.

Tiputtelen siis joitain kuvia väliin, mutta muuten tämä on pitkästä aikaa tällainen tarina postaus!
Psst, kannattaa lukea edellinen luku tästä.

Päiväkirja, jota en koskaan kirjoittanut... 10.4.1994

Astuin koulurakennuksesta ulos viimeisen kerran. Rutistin ainoan valkoisen ruusuni miltei hengiltä jännityksestä. Olin jännittänyt ensimmäistä kertaa aikoihin näin paljon. En aina tajua, kuinka ihmispaljous voikaan ahdistaa minua. Vaikkei kukaan tarkottaisi pahaa, vaikka tänään kaikki haluavat vain onnitella minua, silti mahaani sattui kuin viimeistä päivää ja hikoilin. Painoin kättäni enemmän vatsaani vasten ja tunsin valmistumiskansioni painautuvan enemmän rintaani vasten.

Minä olin valmistunut.

En tahtonut vieläkään ymmärtää sitä. En ole koskaan ajatellut olevani jotenkin valmis tai valmistuvani mistään. Oloni oli sekä kipeä, että helpottunut. Askeleet kevenivät sitä enemmän, kuinka pitkälle koululta pääsin. Olin luvannut odottaa Laurelinea, mutta jostain syystä jalkani eivät pysähtyneet. Halusin kotiin.

Työnsin juuri katkenneen ruusun hiuksieni sekaan. Nappasin kansion oikeaan käteeni ja rupesin juoksemaan. Ensin hitaammin, sitten nopeammin. Jostain syystä minua alkoi naurattamaan. Alamäessä pompin hauskasti alaspäin. Samalla kun kevätpäivä sarasti puiden lomasta, tuntui kuin mielenikin alkaisi sarastamaan enemmän valoa ja iloa tähän hetkeen. En ollut kokenut tällaista tunnetta aiemmin. Helpotus ikäänkuin levisi koko kroppaani ja poisti kivun. Pitäisikö minun useammin nauraa silloin kun luulen olevani kipeä?

Saavuin kotiovelleni aikaisemmin kuin olin ajatellut. Mekkoni mustaan alaosaan oli takertunut lehti, jonka noukin mekostani irti. Valkoisella yläosalla lepäsi hopeinen koru, joka näytti mielestäni joko puunlehdeltä tai tulen liekiltä. Asettelin ruusun paremmin paksun lettini laelle ja astuin lopulta sisään.

Chris oli ensimmäisenä vastassa onnittelemassa. Hän oli järjestänyt pienet valmistumisjuhlat minulle. Hän itse oli valmistunut jo joulun alla, minulla oli venähtänyt kevääseen. Chris vakuutti aina minulle ettei sillä ole mitään väliä, että minulla oli jäänyt pakollisia kursseja nolosti välistä. Minua se vähän harmitti, mutta toisaalta Chris selvästi nautti näpertää ja valmistella erilaisia juhlia. Nämäkin juhlat hän oli halunnut järjestää juuri minulle. Hän nautti tästä niin paljon ja yritin parhaani mukaan myös nauttia. Hän nappasi minut halaukseen ja moiskautti suukon poskelleni. Tein samoin ja hymyilin hänelle.

"Sinähän säkenöit", Chris sanoi.

"Vähemmästäkin", vastasin ja hipaisin kevyesti hänen huuliaan.

Seuraavana vastassa oli isäni ja hänen nykyinen kihlattunsa. He olivat nyt paljon rennomissa tunnelmissa kuin hääpäivänäni, mutta silti isä päätyi vain kättelemään minua ja kysyi heti arvosanojani. Päädyin ojentamaan hänelle kansioni ja jätin isän itse selvittämään arvosanani. Minua ne eivät vielä kiinnostaneet. Enkä itseasiassa aio tänään niitä katsoa, sillä pelkään niiden alentavan mielialaani.

Myös toinen tädeistäni oli saapunut, vieläpä ilokseni tämä, jolla oli iloinen kolmevuotias tyttö sylissään. En voinut olla hymyilemättä tytölle. Hän oli kasvanut vuoden aikana niin paljon ja samalla muistutti minua siitä, kuinka minäkin olen joskus ollut niin pieni. Tuntui hassulta olla nyt niin vastuullinen aikuinen, kohta täyttäisin 20 vuotta! Mitähän Chris silloin oikein keksii? Melkein kihersin ajatuksesta, kuinka hän ilahduttaisi minua.

Muutama Chrisin kaveri oli päätynyt paikalle ja he onnittelivat minua sanoin, mutta eivät tulleet kädenmittaa lähemmäksi. En tiedä mistä se johtui, mutta jo ennen Chrisiä jotkut olivat tehneet minulle niin. Ja nyt nimenomaan naimisissa olevana he joko kunnioittivat meidän liittoamme tai yhä jännittivät koskea minuun. En epäile yhtään etteivät nuo olisivat kuulleet tarinoita siitä, kuinka jo minun koskiessani jotakuta, he saisivat sielun sisäänsä. Kukakohan sellaista on keksinyt? Juorut toisaalta olivat olleet elämääni viimeiset viime vuodet. Nyt saisin jättää ne taakseni. Unohtaisin koulun, kiusaajat, arvosanojen pelon, Alexan,-

Alexa. Hän oli tietysti ollut tänään valmistumisrivissä ennen minua. Hymyillyt joko ilkeästi tai ylimielisesti, varmaankin molempia. Hän oli saanut jonkun stipendinkin. En muista enää mistä, haluan unohtaa sen kaiken. Sanat, mustelmat, sen kiukun. En tiedä mikä ruokkii Alexaa minua vastaan, mutta toivon, että voin jättää sen nyt taakseni. Enhän minä häneen enää törmää missään?

"Zilla! Mikset odottanut minua?!" kuului ovelta hengästynyt huudahdus.

"Ah! Anteeksi, olin niin ajatuksissani!" huudahdin takaisin ja menin halaamaan Laurelinea. Hänkin oli valmistunut tänään, sillä hän oli ollut juuri viime syksynä pahasti kipeänä tärkeään tenttiaikaan. Hän oli saanut vasta viime viikolla viimeisetkin uusintatentit tehtyä. Hän halasi minua takaisin ja kuiskasi samalla korvaani:

"Me tehtiin se! Olen niin onnellinen, että me tehtiin se."

"Niin minäkin olen", vastasin hiljaa takaisin.

Kun vihdoin lopetimme halauksen, tajusin isäni katsovan minuun. Menin hänen luokseen odottaen pahinta. Tajusin myös Laurelinen seuranneen minua.

"Olet yllättänyt minut kaikin puolin. Liemet, Musta Magia sekä Fyysinen Luonto 10! Ainoa, joka pistää silmään on Loitsut... 6? Eikö sen pitäisi olla näistä helpointa?"

"Eihän se nyt kaikille helpointa ole, herra Abegg, minulle helpointa olivat Taikaotukset sekä myös Fyysinen Luonto", Laureline kertoi.

"Kiintoisaa. Saanko kysyä minkä sait Loitsuista?"

"Toki, sain siitä kympin, tosin menin uusimaan sen kokeen. Ekalla kerralla olin saanut huonomman", Laureline yritti pehmitellä, mutta näin silti isän kasvoista, ettei hän ymmärtänyt osaamattomuuttani Loitsuihin. En osannut sanoa mitään, vaikka isä näytti yhä odottavan selitystä.

Chris onneksi tuli pelastamaan tilanteen.

"Rakas, tule aloittamaan kakku niin pääsee muutkin sen kimppuun... Oi, sinäkin sait Näyistä ysin!", Chris puhui ja samalla kurkki olkani takaa todistustani.

"Kiitos, tulen heti", totesin, työnsin todistuksen takaisin isäni käteen, ja lähdin keittiöön pitäen samalla Chrisiä kädestä. Harmitti, että isä oli ottanut numerot aiheeksi, ahdistuin niin helposti niistä. Sitäpaitsi kyllä minä mielestäni osasin loitsuja, kaikki eivät vain tajunneet sitä. Olin kokeillut koulussa aina niitä kiellettyjä loitsuja, minkä takia olin saanut ensimmäisestä kurssista hylsyn. Piti pakosta tehdä tylsiä loitsuja, että pääsi koulusta läpi. Oikeasti minua kiinnosti loitsut, mutta vähän syvemmät. Varsinkin muodonmuutosloitsut. Kukaan ei tiennyt minun osaavan niitä, sillä niistä puhuttiin koulussa vain teoria tasolla. Niitä voisi opiskella vasta yliopistollisessa velhokoulussa, mutta en ole varma onko minulla rahkeita päästä sisälle, saati haluta taas kouluun heti toisen perään. Muistelin fiilistä, jonka olin saanut tänään koulusta lähdettyäni ja olin yhtäkkiä ihan varma asiasta, etten halua enää mihinkään kouluun. Vaikka yritän aina olla välittämättä outoudestani ja tulevista kiusaajista, en eritoten halunnut paikkaan, jossa oli niin paljon ihmisiä valmiina arvostelemaan minua. Ajatuskin jo inhotti. En kaivannut juuri nyt yhtään ylimääräistä ihmistä ympärilleni sanomaan missä olen huono tai toivoton. Tiedän etten ole helpoin oppilas, mikä teki minusta helposti kiusattavan, mutta ei helppouden pitäisi olla mittari, jolla määräytyy se, kuka kiusaa ja ketä.