Häkellyin, mutta olin liian liikuttunut ymmärtääkseni, mitä tapahtui. Se oli loppupeleissä yksi pieni pusu huulille, etten edes ehtinyt vastaamaan siihen. Katsoin Lariin ja hän minuun. Olimme yhä lähekkäin, mutta siinä oli hyvä olla. Yllättävän hyvä.
“Jos sun esittäytyminen sai sut tekemään noin, en tiedä pitäisikö minun esittäytyä vai ei”, sanoin Larille ja sain hänet hymyilemään.
“Haluaisin kuulla esittäytymisesi. Jos siis vain haluat”, Lari vastasi, eikä osannut lopettaa hymyään.
“Okei”, vastasin ja yritin matkia pojan yskäisyä, jonka hän oli tehnyt ennen esittäytymistään. En kuitenkin onnistunut siinä vaan purskahdin nauruun oman yritykseni takia. Lari nauroi myös mukana ja tuntui hyvältä nauraa hänen kanssaan.
Kesti hetken, että kokosimme itsemme ja pääsin kokeilemaan uudelleen.
“Hei, nimeni on Daisy Veronika Murray. Veljeni kutsuvat minua yhä pikku Veraksi, , se heille suotakoon, mutta pidän enemmän etunimestäni. Olen 23 vuotta ja opiskelen sosionomiksi. Lähdin opiskelemaan alaa, sillä haluan tehdä jotain hyvin ihmisläheistä ja ehkäistä ihmisten syrjäytymistä ja yksinäisyyttä. Erityisesti minua on kiinnostanut viime vuodet lastensuojelu ja perhetyö. Ehkä se kertoo jotain minustakin, sillä olen koko ikäni joutunut seuraamaan vanhempiani, jotka tällä hetkellä asuvat eri osoitteissa. Itse asun yhä äidin kanssa, mutta isäni asuu itsekseen. En tiedä miksi he eivät ole virallisesti eronneet, saati palanneet yhteen, vaan kulkevat kahden talon väliä vähintään kerran viikossa. Minä… minua turhauttaa koko tilanne ja se, että haluaisin muuttaa itsekseni, mutta en uskalla jättää äitiä yksin asumaan. Hän on niin erityisherkkä monelle asialle, että minusta tuntuu olevani ainut, joka oikeasti tietää, kuinka hankalaa hänellä oikeasti on”, sanoin.
Lopetettuani, minusta tuntui kuin olin kaikkeni antanut. Halusin avautua samalla mitalla kuin Lari, mutta nyt minusta tuntui, kuin olisin antanut vähän liian ison palan kerralla. Kyse oli sitä paitsi äidistäni, ei minusta. Mikä minä olen äitini asioita kertomaan Larille? Nyt vain toivon, että voin todella luottaa Lariin.
“Okei, kuulostaa hyvältä. Toivottavasti en kiirehtinyt liikaa, halusin vain osoittaa, että olen tosissani. Haluan tutustua sinuun yhä enemmän” Lari sanoi painokkaasti.
“Ei se mitään. Ihana kun olet suora, vaikka saatkin itsesi kuulostamaan poikaystävältäni. Myönnän, että olen ihastunut sinuun, mutta haluan tutustua sinuun ensin kunnolla. Toivon, että ymmärrät”, selitin toiselle.
“Okei… mutta et silti vielä halua, että kutsun itseni sun äidin luo? Etkö halua, että sanon läheisille ihmisille, että haluan olla sinun kanssasi? Missä menee raja?” Lari kysyi vakavana.
“En ole vielä valmis viemään sinua äitini luokse. Enkä ole huutelemassa ystävilleni asiasta, varsinkaan Dinalle. Mieluiten haluaisin nähdä sinua kahden kesken, haluan tehdä kanssasi asioita kaksin. Haluan myös kokea, miten pystyn olemaan Dinan ja sinun seurassasi samaan aikaan ilman, että asia tulee ilmi. Se tuntuu hyvältä, että sanot haluavasi olla minun kanssani. Luulen, että pidän tämän asian hetken omanani ja mietin, kenelle edes haluaisin kertoa. Pyydän, että sinäkin harkitset. Tuo pusu oli söpö ele, mutta olisi kiva tarkistaa ensin, ettei kukaan ulkopuolinen näe”, selitin pojalle ja tämä vain katseli minua, vaikka itse demonstroin selittämääni sillä, että tarkistin ympärilleni, ettei kukaan ollut näkemässä seuraavaa. Painoin nimittäin pusun pojan poskelle ja Lari näytti söpön häkeltyneeltä, hän ei todellakaan osannut odottaa sitä tuon selityksen jälkeen. Hän tuijotti minua jälleen hetken ja kasasi jo tottuneella tyylillään hetken omia ajatuksiaan kasaan samalla kun ihastelin hänen kasvoja.
“Okei. Myönnän kyllä, etten halua Dinan tietävän asiasta. Vähän kyllä jännittää, miten tämä tulee menemään, mutta yritän parhaani. En halua tehdä jotain mistä et pidä. On hyvä kun sanoit näistä, sillä olen keltanokka ihastumiseen liittyvissä asioissa. Olen silti onnellinen, että saan olla kanssasi ja sanot mitä haluat ja suunnitellaan yhdessä mitä tehdään ja sanotaan muille. Jos sitä ei olisi, tekisin varmasti jotain typerää”, Lari selitti ja taisin ensimmäistä kertaa todella huomata, kuinka iso ikäero 5 vuotta voi olla. Mutta en halua iän olevan minkäänlainen este. Kyseessä on aivan ihana poika, joka on onnistunut hurmaamaan minut. Toivon vain, etten sano tai tee mitään, mikä sitoisi liikaa poikaa sellaiseksi, mitä hän ei ole. Hän vaikuttaa aika vapaalta menemään ja tekemään mitä haluaa. Hän on tunteellinen ja hänelle tulee varmasti olemaan vaikeaa tunteidensa käsittelyn kanssa. Toivon, etten tukahduta niitä liikaa omalla käytökselläni.
“Kiitos, kun yrität. Ja kyllä minuakin jännittää, se on normaalia. Muista tulla heti minulle sanomaan, jos sinusta tuntuu pahalta. En halua, että rajani satuttavat sinua tai mitään. Haluan vain vielä suojella itseäni… ja meitä molempia. Ei tunteet kehity jos niiden ei anneta olla vapaana. Itse puin tunteitani aina äitini kanssa ja tulen varmasti äidilleni sanomaan, että olen ehkä tavannut jonkun. Jokainen tarvitsee jonkun, jolle kertoa. Toivon vain, että voisimme edetä askel kerrallaan, ettei sitten pudota kovaa ja korkealta”, selitin pojalle.
“Tottakai yritän. Tämä kuulostaa paremmalta kuin hyvältä. Tunnut tietävän paljon tällaisista asioista. Onko sinulle sitten ok, jos kerron asiasta siskolleni? Hän ehkä puhuu paljon, mutta lähinnä itsestään. Ei hän muiden asioista puhu, luotan täysin häneen”, Lari sanoi ja nyökkäsin hänelle hymyillen. Istuimme siinä kalliolla käsikkäin vielä pitkään.
Kuljin seuraavana aamuna juoksulenkin saman kallion ohi, mutta sillä kertaa poikaa ei näkynyt. Pieni harmitus nousi pintaan, olin toivonut näkeväni hänet täällä. Oliko hän nukahtanut jonnekin muualle? Kiersin puiston ympäri ja jatkoin vielä viereseen kortteliin, jos hän olisi vaikka sattunut asumaan jossain lähellä. Mutta poikaa ei näkynyt ja tunsin jonkinlaista harmituksen tunnetta. Olisi pitänyt pyytää pojan numero, mutta jostain syystä kumpikaan meistä ei muistanut eilen pyytää sitä. Eilisilta meni niin tunteiden vallassa, ettei siinä mitään kännyköitä ajateltu. Lari oli herrasmiehenä saattanut minut kotiini ja olimme suudelleet vielä, ennen kuin erosimme. Vasta omassa huoneessani tajusin katsovani kännykkää, jossa ei ollut mitään tallennettua koko miehestä. Mutta se ei estänyt minua unelmoimasta koko yötä.
Hyppäsin tuttuun bussiin ja kuulin tutun äänen.
”Daisy! Täällä!” Dina huikkasi bussin perältä. Olin laittanut hänelle aikaisemmin viestin, milloin minulla alkaa tunti. Dinalla on melkein aina jotain menoa kaupungilla ja kulkee myös bussilla.
”Hei, Dina! Mitä sinulla on tänään mielessä?”, kysyin kun saavuin tytön viereen ja nostin ruskean laukun syliini.
”Vähän kaikkea. Tapaan vanhan musiikin opettajani. Hän varmaan yrittää saada mut taas aloittamaan opinnot uudestaan. Sitten käyn katsomassa onko suutari saanut nahkatakkini korjatuksi. Oli myös ajatus käydä lounaalla Nannan kanssa, ethän pahastu?” Dina selitti innoissaan, kuten aina.
”Kuulostaa hyvältä. Mietinkin kun et suoraan vastannut siihen mun lounas kyselyyn, et onko sulla jotain. Missä te ajattelitte käydä syömässä?”
”Anteeksi, etten jaksanut viestittää asiasta, olin jo bussissa siinä kohtaa. Itse haluaisin Vegoshiin, mutta Nannan tuntien päädymme varmaan Vapianoon”, Dina sanoi.
”Voinko minä tulla mukaan? Mulla on ekan kahden tunnin jälkeen puolentoista tunnin hyppy seuraavaan tuntiin”, kysyin varovaisesti. En halunnut vaikuttaa liian päättäväiseltä, sillä muuten Dina voisi epäillä haluni tutustua Nannaan.
”No jos sinä haluat ja ehdit, voit tulla. Eihän sulla tule liian kiire koululle?” Dina kierteli omituisesti.
”Ehdin kyllä hyvin syömään ja palaamaan koululle, te voitte sitten vielä jatkaa rupattelua. Tiesitkö, että metro on keksitty?” Kysyin ja virnistin toiselle.
”Selvä sitten, neropatti”, Dina virnisti takaisin.
Ensimmäiset tunnit tuntuivat ikuisuudelta. Vaikka en ollut tavannut Laria aamulla, en jostain syystä malttanut odottaa lounasta Dinan ja Nannan kanssa. Tuntui, että Larin myötä löysin kiinnostuksen myös muihin ihmisiin. Yhtäkkiä halusin vain tutustua todella paljon ihmisiin, jotka liittyivät Larin elämään jollain tapaa. Ennen kaikkea Nannaan, sillä kuten Lari oli sanonut, tämä on hänen rakas siskonsa, joka tulisi aina olemaan Larin matkassa mukana tiiviisti. Itse huomasin haluavani tietää Nannalta, miten voisin tutustua Lariin vielä tiiviimmin. Mutta mitä voisin kysyä Dinan ollessa paikalla? Miten tuon kiinnostukseni esiin, ettei kumpikaan epäile mitään? Miten salaan heiltä orastavan ihastukseni Lariin? Mietin tuon kahden tunnin aikana varmaan enemmän kysymyksiä, kuin oikeastaan opiskelin.
Kun vihdoin metro pysähtyi rautatieaseman pysäkille, miltei kiisin ylös ja kiipesin askelmat liukuportaissa ihmisten ohi. Päästessäni ulos kaivokadun puolelle, hengähdin ja näin jo torin toisella puolen Vapianon. Se oli niin lähellä, miksi Dina edes epäili, etten ehtisi paikalle? Tämä oli naurettavan lyhyt matka. Kävelin rivakasti torin läpi ja enkä meinannut huomata Nannaa, joka ilmestyi minusta katsottuna vasemmalta suunnalta.
”Daisy? Olethan se sinä! Dinaa ei ole vielä näkynyt, olen hetken kierrellyt toria huvikseni”, Nanna totesi enkä voinut olla hymyilemättä. Nanna on ainoa ihminen, jonka tiedän kiertelevän rautatientoria ihan vain huvikseen.
”Hauska nähdä sinua, Nanna. No, ainakin on kaunis keli päiväkävelylle, itsekin tykkään lenkkeillä, kuten tänä aamuna” selitin jotain, mitä keksin päästäni.
”Oikeasti? Nyt vasta sanot, olen yrittänyt kysellä aamulenkki kaveria! Käyn joskus iltaisin parin kaverin kanssa lenkillä, mutta he eivät ole yhtään aamuihmisiä”, Nanna kertoi innoissaan.
”En koe olevani erityisen aamuihminen, mutta paikat puutuu koulun penkeillä, jos en mene edes pientä reittiä aamulla”, selitin toiselle.
”Pieni lenkki riittää minulle myös, urheilen kuitenkin melkein koko päivän koululla. Ja treenit on kolme kertaa viikossa”, Nanna sanoi.
”Miten jaksat treenata koulusi lisäksi?” Kysyin oikeasti hämmästyneenä.
”Koulussa on enemmän tekniikkaa ja teoriaa. Välillä siellä saa tehdä mitä haluaa, mikä on parasta. Kuvio uinnin treenit on tosi erilaisia ja vedessä paljon helpompi tehdä kuin maan pinnalla. Viikonloput saatan jopa levätä ja kerran kuukauteen käyn hieronnassa”, Nanna selitti.
”…ja tuon kaiken lisäksi pyydät minua lenkkikaveriksi?” Kysyin ihmetellen.
”Miksi ei? Sinä itse mainitsit asiasta ensin. Kävisikö huomenna? Missä päin asut?” Nanna kyseli.
”Espoossa äitini luona”, sanoin.
”Okei, itse asun Lauttasaaressa omassa yksiössäni. Mutta pystyn kyllä kulkemaan Espooseen juosten ja pyörällä hyvin”, Nanna sanoi.
”Normaalit ihmiset kulkisivat bussilla… ja puhut lyhyistä aamulenkeistä ja tuo kuulostaa pidemmältä kuin lyhyeltä”, sanoin rehellisesti mitä ajattelin, koska tajusin etten halunnut esittää mitään parempaa puoliskoa itsestäni vain tehdäkseni vaikutuksen Larin siskoon.
”No, itse tiedän mihin kykenen ja sanon että kykenen kävelemään Espooseen, että pääsen aamulenkille kanssasi. Ymmärrän kyllä jos se kuulostaa hurjalta. Urheilu sattuu olemaan elämäntapani”, Nanna sanoi jotenkin tosi lempeästi.
”Haluatko numeroni? Jos sovitaan paikka missä nähdään lenkin merkeissä?” Kysyin vilkaisten ympärilleni. En halunnut Dinan näkevän minua vaihtamassa numeroa Nannan kanssa. Onneksi se yksi on aina myöhässä.
Ehdimme juuri tallentamaan numerot ja pistämään kännykät takaisin taskuun, kun Dina lopulta tuli. Menimme sisään ja tilasimme kaikki itsellemme pitsat. Dina otti tuttuun tapaan bravuurinsa kasvispitsan. Nanna otti omaan pitsaansa kanaa, oliivia ja punasipulia. Itse otin tutun kinkku tonnikala pitsani.
Annoin Dinan ja Nannan puhua enemmän keskenään, heillä oli selvästi puheena jonkin vaatemerkin laatu ja miten Dinalla jokin vaate oli kestänyt vain pari viikkoa, mutta Nannalla pari kuukautta. Lopputulos oli silti yhteinen, että tietty vaatemerkki oli huono, eikä sitä kannattanut ostaa. Itse en tunnistanut koko merkkiä niin en osannut ottaa kantaa aiheeseen.
”Arvaa mitä Dina? Lari oli taas nukahtanut ulos eilen”, Nanna sanoi ja havahduin täysin kun kuulin Larin nimen.
”Pah, en ylläty enää yhtään, minne kaikkialle se samperin sikiö nukahtelee”, Dina tuhahti hiljempaa.
”Lari vain laittoi viestiä asiasta, et heräsi siihen, että joku oli tullut sen viereen, ja tämä tyyppi paljastui mukavaksi ihmiseksi”, Nanna sanoi hymyillen ja Dinan silmissä kävi kiinnostuksen siemen.
”Mitä? Kuka siitä unikeosta nyt kiinnostuisi?” Dina tuhahti uudestaan.
”Sitä minä tässä pohdin, sillä nimeä Lari ei suostunut paljastamaan”, Nanna totesi ja minä salaa huojennuin. Pelkäsin jo hetken että kuo kaksi sisarusta veisivät minut vielä turmioon.
”Et sinä sitä nimeä keksi asiasta minulle puhumalla. Vai mitä Daisy? Eikö nimettömän ihmisen keksiminen, saati löytäminen tämän kokoisesta kaupungista ole täysin mahdotonta?” Dina jatkoi tuhahdusten sarjaansa.
”Ei kai se mahdotonta ole, mutta todella vaikeaa”, sanoin jotain täyttääkseni hetken hiljaisuuden ja samalla puhuin myös itselleni järkeä. Voi olla, että Nanna selvittää jossain vaiheessa kuka Larin viereen oli istunut, mutta en aio sitä itse paljastaa.
Onneksi Dina keksi kysyä Nannan mielipidettä, kuinka paljon hän kehtaisi kiristää suutarilta rahaa, jos tämä ei saisi nahkatakkia tänään valmiiksi. Nanna kyseli Dinalta kysymyksiä, joista hän pystyi miettimään mahdollisen summan, jota voisi pyytää. Dina ei ollut täysin tyytyväinen lopputulokseen, mutta minä olin, sillä olin tämän lounaan aikana saanut tutustua Nannaan ja kuulla Larin laittaneen viestin Nannalle siitä, että oli tavannut jonkun mukavan tyypin. Ajatus tästä lämmitti sydäntäni ihmeellisellä tavalla. Ehkä minä tällä jaksan tämän päivän ja huomenna aamulenkillä kysyn varovaisesti Nannalta, asuuko hän samassa taloudessa veljensä kanssa, että voisin nähdä hänet taas pian.
