Tumma on taivas ja pimennetyt puut

Heips!

Päätin olla ahkera ja tulla jakamaan päiväkirjan toisen merkinnän. Ja hei, ne jotka eivät tiedä mistä otsikko on peräisin, hopihopi kuuntelemaan PMMP:n Pikkuveli!

Voisin myös laittaa loppuun tämän päivän #kuusimiitti kuvia, jossa siis olin @newspaperdolls ja @mintydollie kanssa!^^

Ite oon ottanut pari päivää nyt levon kannalta, sen verran päätä särkee :< Mutta jaksoin mennä töihin (jaksoin joo herätä 4:40...) ja nää kaks ekaa kuvaa on siis tältä aamulta joskus puoli kuuden aikaan kun pyöräilin töihin. Toivon myös, että ne tuo tunnelmaa seuraavaan tarinanpätkään. 

12.10.1991

Emme olleet huomioineet toisiamme sen päivän jälkeen, kun Laureline oli tullut luokseni. Hän oli kavereittensa kanssa, minä itseni. Hän tiesi nyt jaksamisestani ja jo ajatus, että joku tiesi siitä, helpotti oloani. Ja minä uskoin Laurelinea. uskoin, ettei hän ole sekaisin. Varsinkaan yhtä sekaisin kuin minä. Hänen kuvauksensa, mitä hän tekee, kun tuntee seuraajansa läsnäolon, kuulosti sen verran tutulta. Minä olen mennyt joskus pidemmällekin, vaikka kukaan ei ole seurannut minua. Ehkä siksi olenkin hullu.

Tällä jaksolle meillä ei ollut samoja kursseja, ihme kyllä. Emme näkisi toisiamme muualla kuin käytävillä ennen joulua. Minulle se on ihan okei, olen viettänyt aina jouluni yksin. Mutta se ei ole okei, etten saisi olla edes käytävillä. Halusin nähdä Laurelinen ja nähdä, että häntä ei ahdista mikään. Muutaman kerran olemme nähneet toisemme käytävällä ja katsoneet toisiimme. Laureline tervehti ja hymyili minulle. Itse en ole onnistunut siinä vielä.

Varjopuoli tässä on se, että Laurelinen kaverit ovat ottaneet asian raskaasti. Tämän kaverit ovat kiusanneet minua useinkin ja nyt he ovat alkaneet uhitella myös Laurelinea. Kuulin kerran käytävällä, kun he puhuttelivat Laurelinea ja käskivät häntä enää näkemästä minua. Laureline oli vain tokaissut, ettei voinut mitään koulun pitkille käytäville ja lähtenyt pois tilanteesta. Hänen kaverinsa eivät kuitenkaan uskaltaneet koskea häneen, sillä he kai pelkäsivät Laurelinen osaavan ja uskaltavan loitsia tai jopa kirota heidät.

Olin kävelemässä koulusta kotiin, kun kuulin sen taas. Pienempänä säikähdin, kuka itki ja missä, mutta nykyään tiesin, että itku kuului yläpuoleltani. Ei taivaasta vaan jossain puiden tasolta. Itku kuului ensin enemmän oikealta, mutta liikkui sitten puiden latvoissa tuulen mukana. Aloin hyssyttelemään, rahoittelemaan ääntä. Itku rauhoittui hiukan, mutta puiden liike ei loppunut. Kuin joku aiheuttaisi sen tahallaan. Kuka kehtasi tahallaan häiritä puiden oksissa piilottelevia sieluja? Juoksin pienen matkan puiden luokse ja saatoin erottaa puiden kahinasta ilkeää naurua.

”Hiljaa!” käskin ja äänet hiljentyivät hetkeksi. Silmäilin ympärilleni, sillä tunsin puissa olevan yhä jotain. Yhtäkkiä kuulin äänen suoraan sisältäni omasta päästäni. Se oli kamalaa. Painoin ensin käteni päätäni vasten, mutta ääni painoi minut maan tasalle ja lopulta vain pyörin nurmikolla päättömästi, kun yritin riuhtoa ääntä pois minusta. Mutta aina kun sain sen jotenkin toisen käteni päähän, se siirtyi takaisin päähäni ja luulin menettäväni tärykalvoni. Välillä se oli korkea ja välillä todella matala. Se kiusasi minua. Välillä se meni aivojeni näkökenttään ja tuntui kuin olisin nähnyt ääniaallot silmieni edessä, kun kuulin äänen kirkuvan sisälläni. Välillä se taas oli niin matala, että olin nukahtaa, mutta aina kun olin väsähtämässä, se taas nosti ääntään todella korkealle.

Yritin vielä kerran. Juuri kun olin saamassa ääntä oikeaan käteeni ja olin laskemassa sitä maahan, jotta ääni hukkuisi maan sisään, Laureline oli nähnyt minut jostain ja juossut luokseni. Hän tarttui käteeni yrittäen auttaa minua, mutta juuri silloin ääni siirtyi Laurelineen.

”EI!” huusin tajuamattani.

Oli paljon kauheampaa nähdä toinen siinä tilassa, kun kerran itsekin tiesi, kuinka kamalaa se oli. Laureline painui maahan ja yritin selittää, että voimakas kämmenen painallus maata vasten sinkoisi sen pitkälle maan sisälle, minne se kuuluikin. Yritin pitää Laurelinen istuma-asennossa, jotta olisi helpompaa siirtää ääni pois. Laureline ei kuitenkaan onnistunut, enkä minäkään enää jaksa kauaa. 

Tartuin häntä kädestä ja ääni tuli takaisin sisälleni. Nyt se aloitti matalalta, mutta onneksi olin valmiiksi hyvin hereillä. Yritin puhua äänelle matalalla äänellä, koska korkealla en ikinä onnistunut. Ääneni on luonnostaan aika kimakka, joten ääneni muuttui paljon, kun mumisin matalalla äänellä.

”En halua sinulle pahaa. Palautan sinut maahan, jos vain haluat”, sanoin ja sekunnin ajaksi ääni kuunteli ja iskin nopeasti kämmeneni maata vasten ja ääni irtosi minusta ja katosi maan sisään. 

Hengähdin ja istuin nurmikolle. Nostin katseeni Laurelineen, joka oli yhä siinä.

”Mitä se oli? Kuin jokin olisi kiskonut minua, minne sattuu”, Laureline kysyi.

”Jokin? Etkö kuullut ääntä?”

”Mitä ääntä?”

Eikä. Mikä minua vaivasi? Kuulin usein näitä ääniä kuin kuolleiden sielut mellastaisivat vielä maan päällä, tai oikeammin sanottuna puiden latvoissa. Miksi minä kuulin niitä ja muut eivät? En ole koskaan saanut vastausta ja nyt vielä minulta kysyttiin siitä.

”Zilla, sano jotain”, Laureline pyysi.

”Jos pelkäät tulevasi hulluksi, miksi kysyt asiaa hullulta?” Sanoin täysin saman lauseen kuin viimeksikin, kun Laureline oli tullut luokseni. Hän katsoi minuun ja yritti kai päättää, olinko hullu vai en. 

”Sinäkö siis kuulit jotain? Puhuitko sinä sille?” Laureline yritti vielä kysellä. Olin kuitenkin ihan poikki enkä jaksanut vastata, joten päädyin vain nyökkäämään.

Tilanne paheni sillä, että tajusin Laurelinen olleen kaupungilla Alexan ja Ninan kanssa. Laureline oli nähnyt jonkun kaupan ikkunasta minun pyörivän maassa ja juossut katsomaan, mikä minulla oli hätänä. Nyt paikalle oli osannut myös Nina ja Alexa, jotka olisivat ilman Laurelinen läsnäoloa varmasti lyöneet minua. Istuin yhä maassa ja nuo kaksi olivat Laurelinen vierellä kyselemässä mikä hänellä oli ja mitä olin tehnyt. Laureline ei aluksi sanonut mitään, mutta sitten avasikin suunsa.

”En todellakaan tiedä. Eikä Zillakaan sano asiaan mitään.”

Alexa ja Nina kääntyivät samaan aikaan katsomaan minua ja tilanne jopa vähän huvitti minua. Nuo kolme ihmistä vastaan minä ja minun kuulemani äänet. Itku oli juuri voimistunut ja katsoin ylleni ulottuvaan puuhun. En kääntänyt katsettani heihin puhuessani.

”Älkää nyt itkettäkö sitä enää enempää.”

”Ketä? Ei täällä ole ketään?” Nina jopa vavahti.

”Luulen, että se, joka oli sinunkin sisälläsi”, sanoin ja heilautin kättäni Laurelinen suuntaan ja jatkoin: ”Se taisi olla läheinen tuolle toiselle, joka keikkuu tuolla.” Katsoin puun latvaa ja kuvittelin sinne pienen levottoman sielun itkemässä vaikkapa äitisielunsa perään. He olivat varmaan yhdessä kahisuttaneet tähän mennessä näiden puiden latvoja silloin, kun ei tuullut.

Kaikki kolme katsoivat minua kuin hullua ja Nina pyysi muita jo lähtemään kanssaan. Laureline nousi ja vilkaisi puun oksaa. Nyt ei tuullut, eikä muut puut vieressä kahissut, mutta yksi ainoa puu muistutti kuin olisi ukkosmyrskyn keskellä. Nina oli jo kauempana ja Alexa tarttui Laurelinea ranteesta vetääkseen hänet pois paikalta. Kesti hetken, että he lähtivät ja Laureline vilkaisi vielä toistamiseen taakseen.

Kun en nähnyt enää heitä, käännyin puuta kohden.

”Haluatko seurata häntä?” kysyin seisoessani puun edessä.

Kävelin puun viereen ja laskin kämmeneni runkoa vasten. Ääni oli korkea, selvää lapsen itkua. Hän oli kuitenkin pienempi ja sain hänet helpommin maan sisään. Outoa, miten sielutkin kaipaavat toisiaan, mutta minä olen tällainen kummajainen. Kuin en olisi ihminen enkä sielu, mutta osaan silti kommunikoida kummankin kanssa. 

----------

Mitä tykkäsitte? Kiitos kommenteista!^^