Liike maan alla

 

Hei!

Saatoin kirjoittaa Zillan tarinaa eilen yöllä ja tuota... viime luvusta on melkein kaksi vuotta. Päiväkirja, jota en koskaan kirjoittanut -tarina on ollut jäissä about koko tän ajan ja palaan mun vanhoihin tarinoihin aina välillä ja inspiroidun niistä helposti uudestaan. Katsotaan nyt, kuinka kauan tämä inspiraatio kestää. Näillä mun tarinoilla ja inspiraatioilla kirjoittaa ei ole sitten mitään logiikkaa. Siksi kehoitankin lukemaan muut tarinan osat täältä.

Kävin tänään kuvaamassa Zillaa ja yhtä toista nukkea. Zillan kuvat otin ajatellen tätä postausta. Toisesta nukesta otin kuvia seuraavaa lukua varten, johon ajattelin ottaa kuvituskuvia mukaan. Kyseinen nukke tosin edustaa ensi postauksessa kaikkea muuta kuin itseään, mutta ehkä ei mennä siihen vielä...

Mennään itse tarinan pariin!

Päiväkirja, jota en koskaan kirjoittanut

21.11.1994

Elämäni on hiukan tasapainottunut sitten viime kerran. Paino sanalla hiukan, sillä tänään on tapahtunut paljon hämmentäviä asioita.

Viihdyn töissä erittäin hyvin ja olen oppinut paljon sekä entisöintiä että loitsujen tekoa. Nimenomaan arkiset loitsut ovat tulleet tutuiksi. Ne, jotka kaikki muut oppivat koulussa silloin, kun minä olin ollut liian kiinnostunut kielletyistä loitsuista. Tosin, olen minä edelleen kiinnostunut niistä. Nykyään kun en väsy arkisten loitsujen parissa niin vähästä, olen salaa alkanut harjoittelemaan vanhoista kirjoista löytämiäni loitsuja. Ei, en ole kysynyt siihen lupaa työnantajaltani. Ainoa, joka näki minun tekevän kerran salaa loitsua, oli Alexa. Hän lupasi olla kertomatta asiasta lähiesimiehelle sillä ehdolla, että opettaisin hänelle niistä. Anteeksi, Alexa suuttuisi tuon lauseen muodosta. Hän muotoili asian minulle näin: “Mietin, että jos jätän sanomatta tästä, voisitko kertoa niistä loitsuista jälkikäteen minulle?” 

En olisi ikinä uskonut, että käytän kotimatkani kertoen edelliselle vihamiehelleni siitä, kuinka olin onnistunut muuttamaan rikki menneen hehkulampun ilmapalloksi, mistä pystyin ottamaan ilman pihalle kenenkään kuulematta sitä. Alexa innostui tuosta taidosta yllättävän paljon ja lupasin seuraavana päivänä näyttää sen kirjan, mistä löysin kyseisen loitsun. 

Kun Alexa vihdoin lähti omalle tielleen, pääsin hengittämään vapaasti. Pimeä marraskuun ilta oli täydellinen. Kuu oli melkein täysi ja mietin, nukunko taaskaan täysikuun aikaan. Yleensä en malta mennä nukkumaan ja olen energisin täysikuun aikaan. Kuin se olisi ainut valo siinä pimeydessä, jossa vietän paljon aikaa. Siinä missä muut paistattelevat aurinkoa päivisin, minua ei saa sisälle kun kuu paistaa täyttä kirkkauttaan.

Saavuin kotimme ulko-ovelle ja seisahduin vielä hetkeksi paikalleni. Sitten päätin ottaa kenkäni pois ja astelin vielä hetken ulkona viileän maaperän kannattelemana. Kerrostalon piha oli pieni, mutta riitti minulle. Laskin toisen käteni maahan ja tunsin sen liikkuvan. Säpsähdin, nostin käteni heti pois, mutta liike jatkui ympärilläni. Se ei lähtenyt niin kuin yleensä sielut tekevät.

Laskin varovasti laukkuni ja kenkäni käsistäni. Mietin hetken, mitä olin taas tekemässä. Sitten hengitin syvään ja laskin molemmat käteni yhtä aikaa maahan. Päässäni kuului humahdus, kuin tuulenpuuska olisi iskenyt minua vasten. Tuntui kuin kaatuisin johonkin, vaikka olin paikallani. Maa tuli lähelle ja nousi minua kohti. Katukiveyksen pikkukivet tuntuivat ympäröivän käteni. Ne liikahtivat ja kuulostivat nauravan. Sitten niiden seasta erottui selkeä ääni.

Sinä! Olen etsinyt sinua! Mitä olet tehnyt isälleni?

“Isällesi? Miten niin? Kuka sinä olet?”, kysyin sielulta, joka liikkui levottomana käsivarsillani. 

Hän on kadonnut ilmaan. Luulin, että sinä teit sen taas. Olen Sandra.

Sielu puhui lyhyitä lauseita kuin lapsi, mutta se auttoi minua pitämään yhteyden itselleni helpompana. Muistin kyllä, kuinka revin kaksi sielua maasta ihan vain aseeksi muita velho-opiskelijoita vastaan. Toisen olin pelastanut Chrisin sisältä ja tämä oli kutsunut itseään Sandraksi. Toinen sielu oli mennyt minusta Laurelineen ja Laureline oli onnistunut vapauttamaan sen maan alle. En tiennyt siitä sielusta mitään. Paitsi nyt sen, että kyseessä oli tämän Sandran isän sielu. 

“Minä en ole tehnyt sitä. Miksi epäilit minua?”, vastasin sielulle lyhyesti.

Koska tunnen kun mustaa magiaa käytetään. Sinä käytit sitä minuun ja isääni.

“Miten pystyt sieluna tuntemaan sen? Onko ketään muuta, jota epäilet?”, terästäydyin ja muutin jalkojeni asentoa paremmaksi. Sandra siirtyi kutittamaan varpaitani ihan tahallaan, mutta ärähdin hänelle mielessäni. Silloin hän siirtyi aivoihini, missä hän selvästi pysähtyi aina, kun puhui minulle.

Kuolin sen käytön seurauksena. Toinen epäilyni lisäksesi on tappajani.

Mielenkiintoista, miten ainut asia, minkä sielu voi tuntea, on kuolinhetkestä syntynyt. Se tunne varmaan juurtuu samassa hetkessä kun sielu irtoaa ihmisestä. Se myös selittäisi sen, miksi Sandra oli tullut ensin luokseni kysymään tilanteen. Ei kukaan mene ensin kysymään tuollaista tappajaltaan. Edes minä en tekisi niin.

“Osaatko kuvailla tappajaasi jotenkin? Tai sitä tilannetta kun kuolit? Haluan auttaa”, sanoin Sandralle. Pidin tuosta sielusta kuin pikkulapsesta. Näin silmissäni kolmivuotiaan serkkuni, jonka olin tavannut juuri viime viikolla. Muistin, kuinka hän pyysi apua, kun hän oli vahingossa rikkonut yhden värikynänsä painaessaan sitä liikaa. Siihen tosin tarvitsi vain pienen korjausloitsun. Sandra tarvitsee enemmän apua kuin yhden loitsun, mutta en voi unohtaa sitä säihkettä tytön silmissä, kun olin korjannut kynän ehjäksi. Hän ihaili kynää, riemuitsi siitä ja alkoi piirtämään minulle uutta teosta kiitokseksi. Halusin antaa Sandralle saman riemun. Sandra selvästi hetken mietti, kertoako minulle vai ei. Hän puntaroi ajatuksiaan minun kurkunkannen päällä, eikä antanut minun käyttää ääntäni sillä aikaa kun pohti asiaa.

Olin kotonani ja pelkäsin. Isäni ei ollut kotona, mutta joku siellä kuitenkin oli. Vieras vai varas, en tiedä. Hänellä oli murhanhimoa ja suojautumisloitsu. Yritin ikkunasta pihalle, mutta en ikinä ehtinyt. Olin selin kun kuolin, en nähnyt enää muuta kuin pimeyttä.

Samassa Sandra poistui kurkun kannelta ja päästin ihmeellisen älähdyksen. Sandran sanat toivat ihmeellisesti mieleeni tasan yhden illan. Illan, kun Laureline oli ilmestynyt luokseni ja kertonut melkein samanlaisen tarinan. Selässäni kulki vilunväreitä, vaikka en yleensä saa niitä. Pieni jännitys hiipi ajatuksiini, sillä tajusin, että nyt oli kyse jostain suuresta asiasta. Voiko maan pinnalla kulkea jokin ihminen tai velho, joka käyttää samalla lailla mustaa magiaa sieluihin kuin minäkin? Ja mitä se teki niille? Ja miksi se on vainonnut Laurelinea? 

“Ystäväni on kertonut samanlaisesta tyypistä joskus. Pystytkö seuraamaan minua, jos menen tapaamaan ystävääni?” kysyin Sandralta kuin keneltä tahansa. Olimme selvästi saaneet toistemme luottamuksen. En ollut ikinä ennen kyennyt siihen ja minua alkoi jännittää, kestääkö kroppani tätä enää yhtään enempää. Käteni irtoaisivat minä hetkenä tahansa maasta, minkä jälkeen en jaksaisi palauttaa Sandraa hetkeen maahan, enkä pystyisi varmaa puhumaan hänelle enää.

Pystyn. Mene, niin minä seuraan sinua maan alla. 

Niihin sanoihin Sandra päätti keskustelumme ja poistui käsiäni pitkin maan syövereihin. Rojahdin samalla sekunnilla maha edellä maahan ja jäin siihen makaamaan. Raajoissani ei ollut voimaa liikkua. Tunsin vain liikkeen maan alla, joka ei missään vaiheessa lähtenyt paria metriä kauemmaksi minusta. 

Kului varmaan vartin verran, ennen kuin sain tarpeeksi voimaa nousta. Nousin istumaan laukkuni viereen,  otin sieltä kännykkäni ja soitin Laurelinelle. Hän vastasi melkein heti.

“Hei! Kiva kun soitit, mietin itsekin-” Laureline aloitti, mutten antanut hänen puhua.

“Hei! Muistatko sen illan kun tulit luokseni ja kerroit siitä vieraasta talossasi? Siitä, jolla oli suojausloitsu?” 

“Kyllä minä muistan. Miksi kysyt?” Laureline hämmästyi.

“Sama tyyppi vainoaa sieluja ja on vapauttanut ainakin yhden ilmaan mustalla magialla”, sanoin nopeasti ja toivoin, että Laureline uskoisi jälleen kerran päättömiä teorioitani.

“MITÄ? Mistä sinä puhut? Kenen kanssa olet oikein jutellut?” Laureline kysyi ihmeissään.

“Sillä ei ole nyt väliä. Minun tarvitsee tietää, milloin olet tuntenut tuon tyypin läsnäolon viimeksi. Onko hän uhannut sinua yhä?”

“Minä tunnen sen yleensä silloin, kun olen yötä isäni luona. Viimeksi pari viikkoa sitten. Voitko nyt vastata minulle mitä oikein on tapahtunut?” Laureline tivaa ja annan periksi. Kerron Sandrasta ja keskustelusta tämän kanssa. Kerron, että hän tälläkin hetkellä liikkuu ympärilläni ja varmaan tulisi sisääni, jos laskisin käteni maahan. Kestää hetki, että Laureline ymmärtää koko jutun ja vasta sitten alkaa kieltämään minua tekemästä sitä, mitä olen suunnittelemassa.

“Sorry, aion mennä isäsi talolle huomenna, tulitpa sinä tai et”, sanon ja tarkoitan sitä. Tätä en aio sivuuttaa enää. Haluan saada selville, kuka on ystävieni vainooja. Kyllä, lasken Sandran sielun ystäväkseni. Olen aina pitänyt sieluja vähintään tuttavinani ja Sandra on tähän mennessä ainut heistä, joka on palannut luokseni ja puhunut pisimpään kanssani. Lasken näin pitkän kanssakäymisen ystävystymisen piikkiin.

“Hyvä on, minä tulen. Pääsen vasta neljältä töistä, joten nähdäänkö sen jälkeen? Ja voitko kutsua Chrisin myös mukaan? Kolmisin olemme vahvempia.”

“Joo, mullakin on huomenna aamuvuoro, joten ehdin käydä kotona ennen sitä. Tuletko vaikka meille sitten? Koska en tiedä, saanko ilman sinun apuasi Chrisiä tähän mukaan.”

“Ensin miltei pakotat minut mukaan ja sitten vielä pyydät minun auttavan taivuttelemaan Chrisiä!? Zilla, miksi sä teet näin?” Laureline huudahtaa korvaani ja vien kännykkää vaistomaisesti kauemmaksi.

“Koska te olette ystäviäni ja en tiedä pärjäänkö yksin tuntematonta vastaan.”

Se sai Laurelinen hetkeksi hiljaiseksi ja juttelimme hetken ihan muita kuulumisia. Kerroin töistä, Alexasta ja… taas se kysyi miten meillä menee Christopherin kanssa. Hän kysyy sitä joka ikinen kerta, enkä täysin tiedä, mitä vielä voisin sanoa siitä. Hän yhä vähän mutisee työjutuista, mutta muuten meillä menee varsin leppoisasti. Hän tekee yhä apulaisopettajan hommia ja meillä on usein illat vapaina yhteiselle tekemiselle, jos minulla ei ole iltavuoroa. Teen siis kaksivuorotyötä, mutta se on mielestäni hyvä.

Lempiharrastuksemme Chrisin kanssa ovat lenkkeily ja retkeily, sillä viihdymme molemmat aikaa ulkona luonnossa. Teemme myös usein yhdessä ruokaa ja juttelemme pitkään ruokapöydässä. Tuntuu, kuin elämme juuri nyt aika täydellistä nuoren pariskunnan elämää, mistä olen samalla iloinen, että hämilläni. En tiennyt että tällainen elämäntyyli sopisi minulle. En aikaisemmin tiennyt, että viihtyisin yhden ihmisen kanssa näin hyvin. Hämmentävintä minulle on ollut päästää Chris todella lähelle. Se on samalla ihanaa ja pelottavaa antautua toiselle ihmiselle täysin. Chris haluaisi olla enemmän aikaa sängyssä kanssani, mutta itse en siihen aina pysty. Tarvitsen paljon omaa tilaa ja minua alkaa helposti ahdistaa jos en saa sitä. Onneksi Chris nykyään tunnistaa myös nuo tilanteet ja antaa minulle aikaa. Kun lopulta annan Chrisille luvan, hän usein tulee halaamaan minua ja rutistaa minut syliinsä. Niinä hetkinä muistan, kuinka paljon rakastankaan häntä.

 Tätä postausta oli tosi kiva koota. Mulla oli tämä luku viimeistä lukemista vaille valmis ja sain omasta mielestäni tosi kivoja kuvia! Joitakin kuvia jopa editoin, sillä halusin sillä taas korostaa mustan magian käyttöä ja kuolleen ihmisen kanssa puhumista. Sitä, kuinka syvällä pimeydessä Zilla välillä viettää aikaansa. Tuntuu kuin en aina saisi tuota asiaa esille, mutta tässä mielestäni onnistuin! Kertokaa tekin ihmeessä, toiko mun editit jotain lisää tähän tarinaan. Olisin todella kiitollinen palautteesta!

Mulla alkaa huomenna työt tällein viikon talviloman jälkeen, joten alan tästä pikkuhiljaa mennä nukkumaan.  Loma oli paikallaan ja vaikka suunnitelmat muuttuivat tosi paljon, loma on aina loma.

Kenenkään ei kyllä pitäisi mennä lomalta suoraan seiskan aamuun... Mutta ehkä mä nyt lopetan ja nähdään taas seuraavassa postauksessa!

Kiitos kaikille lukijoille!

Donin Seikkailut

 

Hei!

Olen miettinyt jo kauan, että haluaisin kertoa mun nukkien suhteista enemmän. Toki nukkeprofiilit on olemassa ja siellä lukee aina kyseisen nuken näkökulmasta jotain tämän suhteista. Profiilit tosin kaipaisivat pientä päivitystä sen suhteen. Sitäpaitsi haluaisin käsitellä tätä aihetta jotenkin kokonaisvaltaisemmin ja perusteellisemmin. Joten, täältä tulee!

 Mietin tässä, että mun kannattaa aloittaa "suhdekiemuroiden selvittelyt" mun ainoasta Little Taeyangista, Don Michael Penrosesta! Onhan hän minun ainoa poikani little pullip -perheestäni ja varsin haluttu littlejen keskuudessa x) Hän on varsin paljon aiheuttanut ihastumisia ja mieliharmeja. Uskon, että hänestä voisi kirjoittaa enemmänkin kuin yhden postauksen, mutta jos lähdettäisiin tällä nyt ensialkuun...

Ne jotka ovat lukeneet kuvatarinaa, tietävät Donin kirouksesta. Yritän tiivistää jutun tähän: Don joutui velho-opettajansa kohteeksi jo nuorena. Don oli ensimmäinen ihminen, johon Zilla kokeili kykyään jakaa ihmisen sielua moneen osaan. Tämän seurauksena Don jakautuu kolmeen osaan: 1. Tarinan alussa sinetistä vapautunut Poju, joka siirtyi Violetin sisään, 2. Madamen sisällä oleva sielun osa, joka osui Madameen kun hänen vanhempansa yrittivät purkaa Donin kirousta, 3. Oppipoika, jonka Zilla piti itsellään Donin kehossa, että se säilyisi. 

Tää kuulostaa näin kirjoitettuna aika ra'alta, mutta en ole halunnut itse ajatella sitä niin. Hauskuutta tuo myös se, kuinka itsessään yksittäiset sielun osat Donista voivat ihastua aivan eri henkilöihin!

Oon parittanut näitä kahta siitä asti, kun Poju tuli Violetin sisään!

Samalla varmaan ihan kauheaa jakaa mieli jonkun toisen kanssa, mutta samalla kehenkään ei tutustu yhtä hyvin kuin jakamalla mieli konkreettisesti! Poju (8/20 osa Donin sielusta) sekä Violet elivät niin pitkään samassa mielessä, että miltei väistämättä he alkoivat tuntea jotain toisiaan kohtaan. Rakastin sitä, kuinka Poju ja Violet kinastelivat toistensa kanssa sielunsa kyllyydestä ja samalla todella välittivät salaa toisistaan. 

He auttoivat toisiaan suunnittelemaan juonta Zillaa vastaan Livian loitsun sisällä. Toivo Pojun hengissä pysymisestä ja Donin kehon säilymisestä heräsi. Samalla heräsi toivo, että Violet vapautuisi kirouksesta ilman, että tämän keho ei kestäisi sitä. Yhteinen vihollinen  yhdistää kummasti. Varsinkin kun kyseinen vihollinen oli kironnut molemmat, Violetin jopa kahteen - tai no, kolmeen kertaan.

Mä vaan itken täällä kun muistelen tuota hetkeä, kun Livian loitsun aika raukesi! Violet aneli, ettei Poju vielä menisi. Poju antoi kaiken luottamuksensa Violetille. Hän todella uskoi tyttöön ja siihen, että kaikki vielä selviäisi! 

Madame on tosiaan kantanut lapsuudestaan saakka 2/20 osaa sisällään, sekä yrittänyt pitää tallessa Pojun sinettiä (huonoin seurauksin). Hän on aina pitänyt kumpaakin omana taakkanaan, kuin riesana, josta pitäisi päästä eroon, tuhota olemattomiin.

Oppipojan konkreettinen tapaaminen sai Madamen kuitenkin tajuamaan, että oli todella tuhoamassa jotakuta ihmistä. Hän tuli siitä erittäin surulliseksi. Ei, hän ei säälinyt oppipoikaa, vaan itseään. Hän itki sitä, että oli periaatteessa ollut valmis tappaamaan osan pojasta, jonka oli saanut vasta tavata.

Jokin tuossa keskustelussa ehti muuttaa molempia. Madame sai kohdata orjaksi itseään pitävän pojan, joka oli opetettu olemaan piittaamatta mistään. Madame, joka on aina piitannut kaikesta ja kaikista, halusi oppia tuntemaan tuon pojan paremmin! Hän myös täysin luotti Oppipojan pelastavan hänet, kun hän asteli surman suuhun :D

Oppipoika ihaili sitä, kuinka hullu Madame oli kiltteydessään. Kun hän tajusi, kuinka pitkälle Madame menisi hänen puolestaan, hän itse halusi pelastaa ensisijaisesti Madamen. Tosin, hän  kyllä pelasti kaikki tuossa luvussa :'D

Jep, Madame ja Oppipoika taisivat tuossa tehdä vaikutuksen toisiinsa. Jatkosta en osaa sanoa enempää, sillä tarinassa Oppipoika katosi jäljettömiin ja Madame on varmasti jälleen suruissaan. Haluan silti ajatella, että nuo kaksi ajattelevat toisiaan tälläkin hetkellä<3

Hyppään nyt ajallisesti tosi kauas, vuoteen 2016. Koska kun sain Litte Taeyang Sebastianin käsiini, suurin osa mun silloin ottamista kuvista Donista sattui olemaan Livian kanssa :D Onhan ne nyt todella söpöt keskenään. Idylli kuitenkin hajosi, kun ajattelin Livian olevan Mian ja Donin pikkuserkku, sekä velho. Voihan tässä toki ajatella, että he ovat joskus tavanneet, kun sukua on kokoontunut enemmänkin näkemään toisiaan. Jos nää ois ihastunut toisiinsa kun ovat olleet jotain 7v ja 9v? Sellainen ensimmäinen lapsen ihastus. Sit joku sukulaistäti ois tullut keskeyttämään ja kysymään, mitä te serkukset oikein pussailette xD

Olen aina ajatellut Donin olevan naistenmies. Don oppi elämään itsensä ja siskonsa kanssa. Hän tottui siskonsa nopeisiin tunneryöppyihin ja tiesi milloin varoa. Joskus heille saattoi tulla pahojakin riitoja, mutta jotenkin niistä aina selvittiin. Don oppi hallitsemaan vihansa ja keskittämään ajatuksensa kiinnostavimpiin asioihin. Kuten vaikka kauniisiin naisiin.

 Don rakastaa olla ihmisten kanssa ja ihmisten lähellä. Hän hakeutui koulussa kaikkien seuraan ja oli kaikkien kaveri. Hänestä tuli yksi koulun suosituimmista pojista. Hän on luonteeltaan aika rento ja avoin kaikelle ja siten hänelle on helppo uskoutua. Ensimmäinen vakavaksi katsottu seurustelu hänellä oli Linnean kanssa. He olivat rinakkaisluokilla, molemmat olivat 14 vuotta vanhoja. Linnea ihastui Doniin ensin, mutta oppiessaan tuntemaan Linneaa, Don ihastui yllättävän nopeasti tuohon upeaan tyttöön. He juttelivat paljon keskenään ja vetäytyivät usein kaksin niin pohtimaan elämää sekä tekemään yhdessä läksyjään. Heidän luultiin seurustelevan jo ennen kuin nuo kaksi tunnustivat toisilleen ihastumisensa.

Heidän elämänsä muuttui kuitenkin täysin. He ehtivät olla yhdessä vain pari kuukautta. 

Donin synttärit ovat 7.7. ja ennen 15 syntymäpäiväänsä Zilla vaati poikaa tekemään päätöksensä. Hän oli jo kietonut pojan pikkusormensa ympärille, mutta halusi silti saada pojan tekemään oman päätöksen. Velhon oppipojaksi pääseminen oli ollut Donin unelma jo muutaman vuoden, ei hän sitä tilaisuutta halunnut menettää! Raskain sydämin Don sanoi Linnealle, ettei voinut tavata tätä enää ja katosi sen jälkeen jäljettömiin. Luulen, että hän yhä kaipaa Linneaa jollain omalla tavallaan. Se tosin vaatisi sitä, että Donin kaikki sielun osat saataisiin yhteen ja samaan kehoon. Siinä tapauksessa tosin tuo sieluiksi revitty poika rakastaisi samalla Violetia, Madamea ja Linneaa! Mitenköhän se sen kestää, jos se jo nyt piiloutuu huoneeseensa ja keskittyy lähinnä yhteiseloon siskonsa kanssa, sillä hän haluaa myös korvata nuo hänen poissa olonsa vuodet rakkaalle siskolleen!

Aluksi ajattelin, että näillä olis joku kesäromanssi (lähinnä Linnean ulkonäön myötä :D), mutta mun oli pakko ottaa huomioon Donin syntymäpäivä ja näiden suhteen kehitys jo aikaisemmin. Nyttemmin olen ajatellut, että he ovat tunteneet vähintään yläkoulun alusta asti ja löytäneet toisensa viimeistään kasiluokan alussa. Yhtä tarinaa hahmottelin, jossa Linnean ystävät kannustaisivat Linneaa tunnustamaan rakkautensa Donille ja se on ehkä ainut juonen käänne jossa haluan pysyä. Muuten kyseinen tarina tarvitsee tämän postauksen jälkeen paljon punakynää!

Näistä kahdesta on selkeästi kerääntynyt mulle materiaalia. Ihana päästä julkaisemaan näitä!

Voisin sanoa, että tässä ois tällä erää Donin kaikki rakkausseikkailut! (Ehkä?)

Mutta kyseessä onkin enemmän Donin suhdekiemuroiden selvittelyä, ajattelin vielä tuoda muutamia tärkeitä hahmoja hänen elämästään esille!

Mun on kai pakko yrittää selittää vähän jotain Zillasta, onhan hän mun pahamaineinen velhoni ja Donin velho-opettaja! 

Kirjoitin jossain vaiheessa Päiväkirja, jota en koskaan kirjoittanut -tarinaa. Siinä oli hyvä aloitus ja tykkäsin siitä, mutta siitä puuttui jotain. En päässyt kunnolla käsiksi siihen pahaan, jonka kanssa Zilla vietti aikaa. Siinä oli liian paljon hyvää, tein siitä niin inhimillisen, etten enää löytänyt koko hahmosta sitä Zillaa, jota tarvitsin kuvatarinaan. Olin kirjoittanut täydellisesti itseni pussiin :D

Luonnetta: Zilla on suoraan sanoen ilkeä narsisti. Hän on loistava velho, mutta ei tykkää parrasvaloista. Hän usein karttaa ihmisiä, sillä ei tykkää puhumisesta heidän kanssaan. Kukaan ei ole nähnyt Zillan nauravan. Hän on aina elänyt sivussa, muiden näköpiirin ulkopuolella. Joskus hänen tielleen on kuitenkin törmännyt ihmisiä, jotka ovat sitten tahtomattaan joutuneet Zillan silmätikuiksi. Zillalla ei ole ystäviä, ainakaan ei ole ollut pitkään aikaan. Huhut kertovat Madamen äidin olleen Zillan kaveri, mutta Madamen äiti on kuollut, eikä Zilla kommentoi sanaakaan. Lähin ihminen velholle olisi oppipoika, vaikka Zilla ei nyt sillekään ole mitenkään läheinen tai varsinkaan hyvä sellainen.

Suhteet: Zilla ei harrasta suhteita. Hän pikemminkin nauttii kun saa ihmiset kärsimään. Toisin sanoen, hänen suhteensa perustuu vihaamiseen ja loitsutuiksi tulemiseen.

Zilla valitsi Donin silmätikukseen jo Donin ollessa lapsi. 

En ole koskaan osannut päättää, mitä hän on tehnyt Mian ja Donin vanhemmille, liekö tappanut vai kiduttanut vaiko mitä. Olen kuitenkin aina ajatellut, että Mia ja Don ovat asuneet koko lapsuutensa ilman varsinaista huoltajaa. Toki viralliset allekirjoitukset hankittiin serkuksien vanhemmilta, jotka katsoivat, että lapset saivat ruokaa ja kävivät koulussa. Muuten he eivät ehtineet tai jaksaneet katsoa Mian ja Donin perään.

Jostain syystä Zilla valitsi Mian ja Donin silmätikuikseen ja nautti heidän kärsimyksistään. Kun Mia kasvoi, hän tajusi nopeammin kuin Don, mitä Zilla oli tehnyt. Hän pyysi lopettamaan hänen kärsimyksensä. Zilla suostui tähän yhdellä ehdolla.

Kuvatekstin runo:

Kauniita simpukoita hän katseli

Kun eräs nainen viereen asteli

"Oletko kiinnostunut magiasta?" Nainen esitti asiansa

Poika nosti kiinnostuneena katseensa

Ja myönsi naisen olevan oikeassa

Ei poika osannut kuvitella

Että hänen siskonsa osasi lajitella

Sanojaan naiselle kuin simpukoita

Järjestellä hänen elämänsä

Ja päästää hänet pois silmistänsä

Ei siskokaan varmaan sitä ajatellut

Että magiasta kiinnostunut

Oli ikuiseen ansaan astunut

Lyhyesti sanottuna, Zilla antoi Mialle vaihtoehdot: Pelasta itsesi tai kärsikää molemmat.

Mia pelasti itsensä, sai terveytensä ja vapautensa. Lupaus oli tehty ja Zilla helpotti Mian oloja. Hän oli sentään saanut Mialta siunauksen opettaa Donille magiaa. Pikkuhiljaa Zilla ujuttautui Donin elämään ja houkutteli häntä magian maailmaan. Kun Donin 15v synttärit koittivat, Zilla lunasti tuon lupauksen ja vei Donin mennessään.

Mian elämä helpottui joksikin aikaa. Hän nautti yksin olostaan. Kun Mia kohtasi murtuneen Linnean, ei hän osannut auttaa. Hän esitti Linnealle surullista, ettei antaisi huonoa kuvaa itsestään. Siitä Mia on aina ollut tarkka. Mia on tarkka, hän osaa ajatella loogisesti ja valehdella sujuvasti. Hän huomaa usein asioita, joita muut eivät näe ja hän osaa käyttää hyödykseen kaikkea saamaansa tietoa. 

Hän todella nautti olostaan olla sellainen kuin oli, eikä kukaan nähnyt hänen lävitseen.

Vain Don ja Zilla olivat pystyneet siihen.

En väitä, etteikö Don olisi kohdellut myös Miaa aika kurjasti. He eivät olleet nuorina kauhean sopuisia keskenään. He riitelivät usein ja saattoivat lyödäkin toisiaan. He saattoivat elää monta päivää puhumatta toisilleen. He menivät omia menojaan, tekivät mitä mieli sattui. Heillä ei ollut vanhempia läsnä, he eivät oppineet käsittelemään tunteitaan. 

Mia teki sen ratkaisevan päätöksen, että antoi veljensä Zillan oppipojaksi.

Niinä aikoina Mia todella masentui ja tuli harhaiseksi.

Kyseessä toki voi olla jotain Zillan kaupanpäällisiä, sillä hänhän nauttii siitä, että näkee ihmiset onnettomina. Hän teki Mian onnelliseksi viemällä Donin pois, mutta se ei ratkaissut Mian syvintä ongelmaa.

Secret has been told: Mia on ollut aina vihainen. Hän oli aina tyytymätön kaikkeen. Hän oli koko ikänsä yrittänyt kehittää itseään, tulla paremmaksi ihmiseksi, opiskella viisaammaksi. Hän ei kuitenkaan koskaan saavuttanut mitään, mihin olisi tyytyväinen. Hän häpesi itseään, osaamattomuuttaan, mutta ei osannut sanoa sitä kenellekään. Niinpä hän vihasi itseään ja häpeän tunnetta itsessään. Viha on aina antanut hänelle energiaa, joka on saanut hänet toimimaan. Vihan tunne on aina saanut Mian haluamaan jotain, jotain mitä Mia ei ole täysin ikinä ymmärtänyt.

”On vihan takana pelko, 
Mut pelon takana toivo,
Että joku ottaa vastaan kun tipahtaa.” 
– Haloo Helsinki –

  Ennen hän oli purkanut sisäistä vihaansa veljeensä. Nyt hän ei keksinyt enää muuta, vaan päätyi purkamaan vihaa itseensä. Hän alkoi satuttaa itseään tarkoituksella. Se toi hetkeksi hänelle hyvän olon, mutta se katosi nopeasti. Tuli huonoja kausia, mutta välillä tuli myös hyviä. Hän osasi myös nauttia olostaan, mutta samalla masennus ja viha kylvivät hänen sisällään.

Lopulta hän tajusi, että oli vain pahentanut oloaan antamalla Donin mennä. Hänen tuli veljään ikävä. Hän katui sitä, että oli myynyt tämän velholle. Hän ajatteli, ettei antaisi sitä itselleen koskaan anteeksi.

Hän halusi eroon itsestään. Hän ei halunnut olla enää hän.

Hän päätti aloittaa hiuksistaan. Rakkaista hiuksistaan, joihin hän ei antanut kenen tahansa koskea.

Hän kuitenkin tiesi hyvän kampaajan, jota hänen pikkuserkkunsa Livia oli suositellut. Mia kutsui kampaajan luokseen. Kampaaja sattui olemaan ulkomailla, eikä tällä ollut juuri sillä hetkellä rahaa matkustaa Suomeen. Mia lähetti kampaajalle rahaa ja käski tulla nopeasti.

Kun kampaaja lopulta tuli, Mia ymmärsi, miksi Livia oli suositellut Madamea. 

Madame oli kiltti ja vahva persoona. Madame tunsi Zillan menneisyydestään. Madame tunsi itsekin vihaa ja siihen liittyviä tunteita. Hän oli ensimmäinen ihminen, joka selitti noista tunteista Mialle. 

Madame kykeni olemaan Mialle pikemminkin terapeutti kuin kampaaja. Hän puhui kuinka kauniit hiukset Mialla oli. Hän kyllä leikkaisi ne, jos Mia yhä halusi, mutta mitä enemmän he keskustelivat, sitä vähemmän Mia halusi sitä. Niin heistä tuli ystävät. 

Madamella ei ollut paljoa varoja ja pyysi jäädä Mian luokse hetkeksi asumaan. Yksin asuva ja masentuneesta mielestään tointuva Mia suostui siihen mielihyvin. Tämä asetelma on täysin sama kuin kuvatarinan toisessa osassa, jossa nämä kaksi liittyvät Violetin tarinaan mukaan!

Näin ympyrä on sulkeutunut ja olen kaikkeni antanut!

Sellaisia seikkailuja liittyy Donin elämään! 

Lisää seikkailuja saattaa tulla sekä tulevaisuudesta, että menneisyydestä. Työstän Livian ja Merin tarinaa ja pidän mahdollisena, että Don ja Mia vierailisivat tuossa tarinassa ja näkisivät tämän kuuluisan pikkuserkkunsa, Livian, ensimmäistä kertaa! On myös mahdollista, että Don saisi isommankin roolin tuossa tarinassa, mutta se asia on vielä hautumassa.

Loppuun vielä tällainen fakta: Don on aina ollut omalla tavallaan vahva persoona ja hän on aina halunnut ilmaista itseään jollain luovalla tavalla. Sinänsä kaikki olisi mennyt hänen kannaltaan paremmin, jos olisi valinnut minkä tahansa muun alan, kuin velhouden. 

Rakastan tehdä tällaisiä postauksia menneestä, nää koneen syövereihin hautuneet kuvat pääsee niin oikeuksiinsa! Mun kukkapoika<3

Kiitos jos luit tänne asti! <3

Mistä kaikki sai alkunsa

 

Hei!

Mulla on ollut pitkään mielessä kaksi asiaa: Ottaa uusi ryhmäkuva, sekä paljastaa vihdoin yhtä kirjoittamaani tarinaa tänne. Ensimmäisen asian sain viime viikolla tehtyä! Kuvassa on myös lainassa oleva kaverini nukke Neo (musta pupillinen demonipoika), mutta kaikki muut, kaksikymmentäyhdeksän nukkea, ovat minun rakkaita nukkejani<3

Toiseen asiaan. Viimeksi sain itse kuvatarinan päätökseen, mistä oon yhä varsin hämilläni. Heitin siihen myös paljon uutta materiaalia, mikä liittyy mun toiseen tarinaan. Sen myötä ajattelin valaista asiaa enemmän myös tänne blogin puolelle. Tarinalla on varsin monta tiedostoa tällä hetkellä: Tarina kylästä, joka tuhoutui ja palasi; Turvapaikka, sekä Meren Tyttären taustaa. Tarinan alussa keskeisin hahmo on nukkeni Meri, josta napsin kuvia yksi päivä auringonlaskun aikaan. Ehkä en just nyt paljastakaan vielä muuta... hyvää lukuhetkeä!

Mistä kaikki sai alkunsa

Veden alla Ahtolassa, asuu Ahti ja vaimonsa Vellamo. 

Vellamo on veden emäntä, veen emonen. 

Vellamolla ja Ahdilla on paljon lapsia, vedenhaltioita, ja he ovat saaneet niitä kauan, todella pitkän ajanjakson ajan. 

Nämä vedenhaltiat asuvat meressä ja pukeutuvat meren vaahtoon. Ihmiset kutsuvat heitä merenneidoiksi tai -miehiksi. 

Yksi monista vedenhaltioista oli nimeltään Rianna.

Riannalla oli oma seikkailunsa maan päällä, (mitä en nyt kerro tässä, sillä hänen tarinansa olisi liian pitkä tässä kerrottavaksi) minkä jälkeen hän huomasi olevansa raskaana ihmismiehestä. Hän yritti salata asiaa, mutta synnytyksen lähestyessä, hän paljastui äidilleen.

Vellamo vihastui Riannan tekoon ja kirosi lapsen kuolemaan. Rianna kuitenkin synnytti terveen lapsen, ja kiintyi häneen. Rianna kuitenkin vaipui epätoivoon. Hän ei rukoillut äidiltään tai isältään apua. Hän kääntyi Vainajien puoleen.

Vainajat lupasivat, etteivät veisi lasta kuolemaan, jos he saisivat itsensä Riannan, joka oli ensimmäisenä vedenhaltiana saanut sukua ihmismiehen kanssa. Näin Rianna siirtyi oman lapsensa tilalle kuolemankiroukseen, joka oli jo luvattu Vainajille. 

Vainajat ajattelivat, että oman sukunsa haltiana Rianna voi siirtyä lapsensa tilalle. Siksi he suostuivat Riannan ehdotukseen. Rianna pyysi vielä Vainajilta aikaa etsiä lapselle paikka jatkaa elämäänsä, sillä lapsi oli hädin tuskin viikon ikäinen, eikä pärjäisi meren vaahdoissa yksin.

Vainajat antoivat hänelle kolme päivää aikaa. 

Ensimmäisenä päivänä Rianna pohti antavansa lapsensa peikoille, mutta heidän ahneutensa paljastui Riannalle nopeasti. Hän ei halunnut lapsestaan sellaista.

Toisena päivänä hän pohti antavansa lapsensa ihmisille, mutta huomasi ihmisten pelkäävän paljon, eikä Rianna halunnut, että hänen lastaan pelättäisiin.

Kolmantena päivänä Rianna tapasi maalla kulkiessaan erään metsänhaltian. Haltia kuunteli häntä ja ymmärsi hänen tilanteensa täysin. Rianna ei huomannut hänessä mitään vikaa. Silloin hän pyysi haltiaa ottamaan lapsen huostaansa, sillä itse hän vaipuisi seuraavana päivänä Vainajien joukkoon lapsensa sijasta. Lapsi oli siihen aikaan viikon ja kahden päivän ikäinen. Haltia suostui tähän ja lupasi, että Riannan lapsesta kasvaisi viisas tyttö. Se tyttö oli Rianna Merehte Vellamo.

Mutta sillä hetkellä lapsi kuului metsänhaltioille.

Metsänhaltia kasvatti tyttöä kuin omaa lastaan, eikä kertonut tytölle tämän olevan oikeasti vedenhaltioiden ja ihmisen sukua.

Merethe tutustui pikkuhiljaa kyläläisiin, sai paljon huomiota ja kehuja, eikä lainkaan osannut odottavan mitään pahaa tapahtuvan. Hän eli ja kasvoi onnellisena ja kaikki halusivat opettaa tuota fiksua pientä olentoa, joka läheni iällisesti vasta kuutta ihmisvuotta. Merenhaltiana hän oppi sinä aikana jo paljon ja tyttö kasvoi nopeammin kuin normaali ihminen. Kylän vanhin ja viisain haltia, joka opetti Meretheä paljon, oli hänet huostaan ottanut haltia.

Kunnes tapahtui eräänä päivänä, että eräs Victoria -niminen haltia häädettiin heidän kylästään. Syy oli ollut Merethen, mutta kukaan ei halunnut myöntää sitä. Victoria oli ollut se, joka oli opettanut kiellettyä magiaa Merehtelle ja Merethe oli yrittänyt kokeilla tuota magiaa. Siksi kyläläiset syyttivät ja hylkäsivät Victorian, sillä halusivat pitää Merethen omanaan. 

Sinä päivänä Merethe tajusi ensimmäistä kertaa, että metsänhaltia ei ollut ottanut häntä suojaansa täysin hyvää hyvyyttään. Hänellä oli ollut koko ajan suunnitelma tyttöä varten, vaikka välittikin tuosta. Hän myös tiesi, että tuohon veden ja ihmissuvun olentoon ei metsänhaltia voisi koskaan kiintyä paljoa. Tyttö tulisi olemaan liian vahva ja viisas tuollaisenaan ja vanhin haltioista oli huolestunut tytöstä. Hän jopa alkoi katumaan, että oli suostunut ottamaan hänet huomaansa. Heidän piti tehdä jotain tytölle. 

Vanhimman metsänhaltian ajatuksia vaivasi monta asiaa. Victoria oli ehtinyt opettaa tytölle mustaa magiaa, mikä sai tytön osaamaan käyttää sitä. Kaikki haltiat eivät osanneet sitä taitoa, sillä se täytyi aina oppia joltakulta. Tyttö kuitenkin tuntui omaksuneen mustan magian aivan liian helposti ja nopeasti. Kuinka hän oli sen tehnyt? Vai onko kyseessä jokin merenhaltioiden taito? Vai oliko kyse tytön äidin tekemästä uhrauksesta? Merethe oli säästynyt Vainajien kohtalolta, kuolemalta, äitinsä teon tähden. Vanhinta pelotti, kuinka näin pieni henki oli pelastunut kuolemalta. Miten se oli mahdollista? Hänessä oli pakko olla jotain erityistä, miksi Rianna uhrasi itsensä. Vai uhrasiko Rianna henkensä vain sen tähden, ettei halunnut lapsensa kuolemaa? Onko tämä vilpitön rakkauden teko antanut Merethelle kuolemaa uhmaavia voimia? Pystyisikö Merethe viivästyttämään kuolemaa tai vaikka säästettyä elämää? Voisiko hän olla jopa pelastus kaikille metsän haltioille, jotka menettää tässä ihmismaassa yhä enemmän pinta-alaa asua ihmisten tekojen seurauksena? Voisiko Merethe löytää heille uuden paikan asua, jostain merten takaa?

Pohdittuaan kaikkea pari päivää, hän kutsuu Merethen paikalle. Tyttö istuu tunnollisesti hänelle osoitetulle pienelle istuintyynylle ja kuuntelee.  

Niin vanhin päätyy kertomaan ensimmäistä kertaa, kuka tyttö oikeasti on. Hän ei paljasta kaikkea, mutta tarpeeksi saamaan tytön järkyttymään. Hän kertoi tavanneensa tytön äidin ja sanoi tämän antaneen lapsensa pois. Hän ei pystynyt kasvattamaan Meretheä meressä, sillä oli ongelmissa Vainajien kanssa. Vanhin ei kertonut asiasta sen tarkemmin ja Merethe kiivastui ja vaati saada tietää enemmän.

Vanhin kysyi, pystyisikö tyttö pelastamaan metsänhaltiat tämän merihaltian voimilla ja löytämään uuden kyläpaikan. Merehte kuitenkin suuttui entisestään ja sanoi, ettei tee sitä koskaan metsänhaltioiden kaltaisille valehtelijoille! Tuon vanhimman pyyntö kyläpaikan etsimisestä jopa provosoi tyttöä käyttämään voimiaan ensi kertaa tietäen merenhaltian kyvyistään. Tämän seurauksena meri vyöryy rannasta koko kylän ylle ja Merethe loihtii sen ajatuksissaan kauas merten syvyyksiin. 

”Minä löysin kylällesi paikan! Olkoon se nyt suoraan meren pohjassa!” Merethe huusi vanhimmalle raivoissaaan. Mutta siitä vanhin metsänhaltia raivostuu. 

”Sinä kirottu! Voit ehkä siirtää kyläni merten pohjaan, mutta väkeeni et kajoa! Kiroan sinut kantamaan jokaista tämän kylän sielua niin kauan, kunnes löydät ja rakennat heille uuden kylän!”

Niin vanhin metsänhaltija ajautui käyttämään kiellettyä magiaa Meretheen. Vanhin teki sen pelastaakseen oman kylänsä haltiat, joiden kylän oli pieni kuusivuotias ihmis- ja merenhaltiaolento tuhonnut.

Itse magian käyttäjä, vanhin metsänhaltija, tuhoutui maan tomuksi.

--------------------------

Tämä tarina on saanut paljon vaikutteita Suomen mytologiasta, mistä välillä innostun aivan valtavasti. Varsinkin Camilla ja Viveca Stenin kirjoittamat Synkät Vedet -kirjasarja on saanut mut fiilistelemään tällaista meri teemaa ja sieltä kumpuavaa mytologiaa todella paljon (eikä unohdeta että rakastan uimista ja sitä tunnetta, kun uidessani perhosuintia tunnen lentäväni)! 

Toinen innoittaja on nuorempana lukemani Maan Kätkemät -kirja ja siitä alkava Reeta Aarnion kirjoittama kirjasarja. Aivan mahtavia kaikki osat! Monia muitakin saman teemaisia kirjoja on tullut luettua. Esimerkiksi Sari Peltoniemen Kuulen Kutsun Metsänpeittoon ja Taivazalan Joutsen (Mistä alkaa kirjasarja, jota en tällä kertaa ole lukenut. Kohdistuu minua vähän nuoremmille). Mieleen tulee myös Timo Parvelan kirjoittamat Sammon Vartiat sarja, jota on todella viihdyttävää luettavaa! Pakko vielä sanoa Ritva Toivolan Tuomas Karhumieli ja Anni Unennäkijä -trilogia!

Huomaatte varmaan, et jos innostuu jostain todella paljon, sitä myös tulee luettua paljon :D Suomen oma mytologia on vaan jotain niin rikasta ja on ihana, kuinka sitä tuodaan nykynuorille esille kirjojen muodossa! On myös ihana saada kirjasuosituksia. Itse sain omalta mummaltani tänään tekstiviestiä, jossa serkku välitti viestin, että mun kannattaisi lukea Elina Rouhiaisen Susiraja sarjaa. Olen lukenut Rouhiaiselta Väki -trilogian, joten voisin haluta lukea häneltä lisääkin kirjoja! Mun tbr pino (To Be Read) vaan kasvaa :D

Okei, nyt lopetan kirjojen fiilistelyn, tätä menoa kirjoille pitäisi tehdä blogi (ihan kuin kirjagram tilini ei riittäisi :D).

Tuo kuvausreissu oli upea! Oltiin miehen kaa anopilla käymässä, kun satuin vilkaisemaan ikkunasta pihalle. Nähdessäni upean punaisen auringonlaskun, mä vaan ilmoitin, että mun on pakko päästä ulos kuvaamaan ja lähdin melkee samalla kävelin ovesta pihalle. (Kyllä, jätin huivin, pipon ja hanskat sisälle. Kun vaan pitää olla liian nopee xD)

Niin, piti kysymäni, mitä piditte tästä ja haluutteko että julkaisen tätä lisää? Mulla on vaan pari lukua lisää, mut ne onkin sellaisia, mitä olen koko ajan korjaillut ja viilannut lisää. Tuokin luku on saanut hautua todella kauan ja olen aina palannut siihen ja korjaillut sitä. Kerran annoin yhdelle kaverille tämän luettavaksi ja kysyin onko siinä mitään järkeä. Kaveri kehui sitä ja samalla antoi hyvää palautetta siitä, että en tajunnut paljastaa kaikkea metsän haltian motiiveita. Hassua, miten asiat oman pään sisältä on joskus niin vaikea kirjoittaa ylös ja selittää ne mahdollisimman selkeästi. Nyt kuitenkin koin tämän olevan sen verran selkeä, että uskaltauduin laittamaan sen tänne. Olisi ihana kuulla palautetta siitä, koska tämä on ollut itselle iso projekti (ja tulee olemaan vielä isompi), joka on vasta alkutekijöissään.

Ajattelin tähän loppuun vielä laittaa muita kuvausreissun tuotoksia, sillä ihana Sally oli myös mukana! Kiitos todella paljon jos olette jaksaneet lukea kaiken tänne asti!

Ihania talvipäiviä kaikille!