Heipsan!
Halusin pitkästä aikaa julkaista jotain omia tekstejä tänne. Uusia tarinoita on ollut mielessä, eniten mielen päällä pyörii Alisan ja Nana-Anitan tarina, mutta se on niin alkutekijöissään, ettei mulla oo siitä antaa vielä mitään näytettä. Sen sijaan mun teki mieli vihdoin julkistaa seuraava osa Merin ja Livian tarinaa, tää luku on hetken saanut hautua docsissa, ja nyt avasin sen taas ja tuli sellanen olo, että miksen oo julkassu tätä aikaisemmin, täähän on hyvä! Tästä seuraava osa on enemmänkin kysymysmerkki, jota tekee mieli muokata, mutta tätä ei tehnyt mieli muokata yhtään, joten se oli mulle merkki tehdä tää postaus. Toinen merkki oli se, että otin yksi päivä aivan uskomattoman hienoja kuvia Meristä, joita ripottelen tuttuun tapaan tarinan sekaan. Elikkä nauttikaa kuvista ja tarinasta, olkaa hyvä!
Huhtikuussa tapahtui se, mitä Selja ja Jouka olivat innolla odottaneet.
Heidän ensimmäinen lapsensa syntyi ja se oli tyttö.
Tyttö oli kaikkien mielestä ihana ja kaunis. Juuri 11 vuotta täyttäneen Merin mielestä lapsi näytti yllättävän paljon häneltä itseltään, mutta ei kehdannut sanoa asiasta mitään. Hän halusi tällä hetkellä enemmän auttaa uutta sisartaan kuin aiheuttaa kitkaa perheen välille. Siitä ei olisi ollut mitään hyötyä ja Meri muutenkin oli tottunut pitämään omat asiat itsellään. Oli selvää että jopa Selja ja Jouko pelkäsivät mitä hän voisi tehdä. Hän ei halunnut riskeerata kaikkea olemalla hankala, sillä oli alkanut tykätä elää enemmän perheessä kuin omillaan.
Toukokuun ensimmäisenä päivänä maailmaan saapunut tyttö kastettiin ja hän sai nimekseen Livia Mielo Seljantytär. Selja halusi nimenomaan kutsua molempia lapsiaan omiksi tyttärikseen. Jouka lopulta myöntyi tähän, mutta sanoi, että jos he saisivat pojan, tätä tulisi sanoa Joukanpojaksi. Selja suostui ehdotukseen, sillä halusi itsekin saada enemmän lapsia. Ensimmäinen oma lapsi oli silti rakkain ja Meri huomasi saavansa vähempää huomiota Livian tullessa perheeseen. Meri vietti yhä enemmän aikaa itsekseen ja huomasi kaipaavansa jotakuta toista. Jotakuta, jota hän ei millään saanut mieleensä.
Sillä aikaa kun Meri vaipui omiin ajatuksiinsa, Selja alkoi huomata, ettei hänen oma biologinenkaan lapsi ollut täysin normaali. Livia oli ehkä vielä sylilapsi, mutta pärjäsi todella vähällä syönnillä ja lepäämisellä. Lapsi oli luonnottoman kauan hereillä niin pieneksi ja tuli kylläiseksi hetkessä. Lapsi löysi kätensä ja jalkansa hädin tuskin kuukauden ikäisenä. Selja ei ehkä ennen ollut ollut äitinä näin pienelle, mutta hän tiesi normaalin ihmisen kehityksen. Tyttö kasvoi nopeammin kuin olisi pitänyt ja Selja huolestui. Mistä oikein on kyse?
Eräänä päivänä Meri otti esille salaiset muistiinpanonsa ja hänen silmiinsä osui kirjoittamansa lause, jolla hän oli parantanut Seljan käden. Siitä oli niin kauan, että muisto parantamisen taidosta oli vaipunut taka-alalle. Sitten Meri sai ajatuksen, jota halusi kokeilla. Hän nousi huoneestaan ja meni keittiöön etsimään jotain terävää. Kun hän löysi sopivaksi katsomaksi veitsen, hän tuli takaisin huoneeseensa, laittoi oven lukkoon ja istahti omalle sängylleen. Hän hengähti syvään ja painoi veitsen ranteelleen. Hän muisteli hetkeä Seljan vierellä ja sanoja, jotka oli lausunut. Hän laski toisen kätensä viillon päälle, sulki silmänsä, ja lausui sanat. Haava parani ja Meri tunsi olonsa todella hyväksi. Kuin uinuva voima, hänen sisällään virtasi syvä energia, jonka tunteessa Meri nautti erittäin paljon. Hän ei kuitenkin kokenut järkevänä säilyttää keittiön veistä omassa huoneessaan. Miten hän löytäisi enemmän sanoja itselleen, jos parantamis tilanteita ei tulisi?
Meri tuntui olevansa umpikujassa. Hän todella halusi tätä, mutta pelkäsi uhmaavan turvallista elämäänsä. Tätä pohtien hän avasi ovensa lukon ja meni keittiöön pesemään veistä.
Jouka sattui olemaan keittiössä juomassa ja hätkähti huomatessaan Merin kädessä olevan veitsen.
”Onko tuo verta? Mitä sinä olet tehnyt?” Jouka kysyi hiljaa, ettei Selja kuulisi häntä viereiseen huoneeseen.
”Anteeksi. En voinut sille mitään, mutta halusin kokeilla voimaani itseeni. Paransin viiltohaavan hetkessä ja oloni on upea”, Meri myönsi tekonsa.
”Sanoin, että et saa tehdä sitä enää ikinä! Et edes itseesi!” Jouka kihisi raivosta, mutta piti äänensä matalana.
”Et kyllä sanonut, etten saisi tehdä sitä itseeni. Eikä mitään edes sattunut”, Meri totesi ja alkoi ottamaan puhdasta vettä nurkasta olevasta saavista pesualtaaseen.
”Mutta olisi voinut sattua! Et voi taata kaikkien turvallisuutta kokeidesi kanssa!” Jouka raivosi ja alkoi menettää otetta äänestään.
”Turhaan sinä huolehdit. En ikinä haluaisi vahingoittaa ketään teistä. En edes osaa mitään sellaista”, Meri puhui tyynesti ja alkoi pestä veistä pesualtaassa huolellisesti.
”Miten sinä voit muka tietää sen? Viimeksikin sanoit saaneesi sanat vain siinä hetkessä kun näit Seljan haavan. Mistä sinä voit tietää mitä tapahtuu seuraavaksi ja mitä saat taas päähäsi?”
Jouka puhui ja oli hiukan rauhoittunut. Meri ihmetteli, kun tällä kertaa miehen sanoista huokui oikeasti huoli. Olihan heitä nyt yksi enemmän. Jouka oli selvästi huolissaan siitä, että Meri ehkä tekisi Livialle jotain. Hänestä oli kuitenkin tullut isä. Isä, jonka talossa asui myös haltia voimia omaava ihmislapsi. Vähemmästäkin jokainen isä olisi huolissaan ja Meri yritti ymmärtää sen.
”Olet oikeassa. Tilanteen tullen sain sanat. En kuitenkaan usko, että tulee koskaan tilannetta että haluaisin satuttaa ketään. En ole sellainen”, Meri puhui vähän lempeämmin ja halusi itsekin uskoa sanansa. Eihän hän olisi sellainen? Ei kai hän haluaisi satuttaa ehdoin tahdoin ketään?
Hän halusi itsensä olevan sellainen. Niin itsensä kuin kaikkien tähden.
Jouka helpottui hiukan tytön asenteen muutoksesta, mutta katseli tuota tarkkaavaisesti, kun tyttö liikutti sormiaan terävää veistä pitkin taitavasti.
Seinän takaa samaan aikaan Selja oli nukuttamassa kuuden viikon ikäistä Liviaa, mutta tyttö ei edes huonon yön jälkeen halunnut nukkua. Mikä ihme tyttöä oikein vaivasi?
Lopulta hän otti tytön kehdostaan ja nosti rinnalleen.
”Onko sinulla nälkä? Sinut tuntien ei tietenkään ole. Voisitko kertoa, mitä oikein kaipaat?” Selja puhui lapselleen, jota alkoi keinuttaa sylissään. Silloin tyttö nosti päätään kuin sanoakseen jotain ja Selja siirsi sormensa nopeasti tytön kaulan taakse.
”Älä jooko tee noin. Satutat vielä niskasi joskus kun teet noin”, Selja puhui.
Livia tuijotti Seljaa kuin olisi kuullut hänen sanansa. Tyttö seurasi katseellaan Seljan liikkeitä ja oli yhtäkkiä ihan rauhallinen. Selja ihmetteli pikkuisen rauhoittumista ja paransi kaulakorunsa asentoa kaulallaan, joka oli hiukan kuristanut Seljaa. Sitten hän tajusi pikkuisen katsovan hänen koruaan. Jouka oli tehnyt sen Seljalle Livian syntymän jälkeen. Jouka oli veistänyt puusta sydämen muotoisen esineen, joka näytti Merin mielestä kuulemma kalan pyrstöevältä. Selja oli vain naurahtanut Merin mielikuvitukselle, mutta nyt hän oli hämillään siitä, kuinka pikkuinen Livia tuntui tuijottavan sydämen muotoista korua pitkään.
Selja laski tytön Seljan omalle sängylle makaamaan ja otti korun kaulastaan pois.
”Pidätkö siitä? Eikö olekin kaunis?” Selja puhui lapselle ja roikotti koruaan tytön päällä. Tyttö yritti tarttua naruun muttei yltänyt. Selja hymyili tytön yritykselle tarttua ja laski korua alemmas.
Tällä kertaa Livia sai tartuttua koruun ja veti sitä alaspäin.
”Hei, varovasti sen kanssa. Miten sinä osaat jo tarttua noin pikku sormillasi?” Selja ihmetteli ääneen. Hän yritti irrottaa tytön otetta korusta, mutta huomasi tytön puristavan korua tosissaan.
”Hei. Älä tee noin. Tuo ei ole kivaa”, Selja sanoi huolestuneena enemmän tytöstä kuin korusta.
”Kivaa”, kuului hento ääni ja Selja säpsähti ja irrotti otteensa korustaan.
”Miten ihmeessä sinä sanoit sen? Ei kai se voinut olle mikään muu?” Selja pelästyi ja katseli nopeasti huoneessa ympärilleen.
”Kivaa”, kuului helkkyvä ääni, kuin Livia olisi nauranut.
Selja käänsi katseensa jälleen tyttöön ja säikähti pahasti.
Koru leijui ilmassa Livian yläpuolella ja tyttö katseli sitä ja näytti nauravan.
”Kivaa, kivaa”, Livia sanoi jälleen ja hymyili leveästi.
”Ei! Ei ole kivaa!” Selja huudahti kovempaa.
Seljan huudahdus sai tytön hiljaiseksi ja koru tippui tytön rintakehän päälle. Hetken päästä ovi Seljan takana avautui ja Jouka tuli esiin.
”Onko jokin hätänä?” Jouka kysyi ja katsoi kysyvästi Seljaa ja vilkaisi myös tyttöä heidän yhteisellä sängyllään.
”Onhan tytöllä kaikki okei?” Jouka kysyi uudestaan, kun Selja ei saanut sanaa suustaan.
”No ei ole! Tyttö on vasta kuusi viikkoa vanha eikä hän nuku ja lennättää koruani ja sanoo kivaa!” Selja parahti ja sai Joukan säpsähtämään.
”Mitä? Mitä juuri sanoit?” Jouka katsoi Seljaa hämillään.
”Se mitä sanoin on totta! Hän ei ole aikoihin nukkunut ja on yhä pirteä! Ei tuo ole normaali lapsi!” Selja parahti jälleen kiihdyksissään.
”Olen pahoillani”, kuului varovainen ääni Joukan takaa. Selja tuli ovelle ja näki Merin Joukan takana. Joukakin kääntyi Merin puoleen ja kysyi tytöltä, mitä tarkoitti sanoillaan.
”Luulen, että kyse on käyttämistäni sanoista haavaasi. En tajunnut käyttäväni voimiani niin paljon. Se on vaikuttanut vereesi, verenkiertoosi. Siten sitä voi olla myös lapsessa. Olen niin pahoillani!” Meri sanoi ja rupesi itkemään hiljaisella äänellään.
Selja ei osannut päättää järkyttyikö hän enemmän tytön sanoista vai siitä, että näki Merin itkevän ensimmäistä kertaa. Hän seisoi hetken nieleskellen paikoillaan, katseli välillä miestään ja välillä tyttöä, jonka hän oli ottanut huostaansa kuin oman lapsen. Hänestä tuntui kuin ei tuntenut tuota tyttöä ollenkaan, mutta jokin tytössä oli, mikä sai hänet heltymään.
”Rakas, älä itke. Tule tänne”, Selja pyysi ja avasi kätensä. Tyttö tuli ja painautui äitinsä syliin ja itki vielä hetken ennen kuin rauhoittuu. Kun hän rauhoittui, hän kääntyi Livian puoleen ja hetken kaikki kolme ihastelivat pikku tyttöä, joka leikki Seljan kaulakorulla leijutellen sitä hassusti eri tavoin itsensä yläpuolella ja nauroi.
”En todellakaan halunnut tätä kenellekään toiselle. En tiedä mitä voin tehdä”, Meri sanoi ja jäi katsomaan omia käsiään.
”Ihana kuulla, että olet sitä mieltä. Olen liikuttunut sanoistasi ja näen että olet pahoillasi. Et tuntenut voimiasi silloin kun paransit minua, etkä tunne vieläkään. Siksi pyydän ettet tee Livialle mitään”, Selja puhui Merille.
”Mitään? Tarkoitatko että annat noin pienen lapsen kasvaa voimiensa kanssa?” Meri kysyi häkeltyneenä. Hän ei olisi uskonut Seljan ratkaisua, ellei olisi kuullut sitä itse. Äiti oli aina ollut toisen kaltaisten päätösten takana ja opettanut häntäkin oppimaan paljon ihmisten tapoja toimia erilaisissa tilanteissa.
”Tarkoitan. Pyydän ettet koskaan yritäkään viedä niitä voimia häneltä, sillä en halua että teet mitään, mitä et tiedä. Olen kyllä järkyttynyt, mutta olenhan kasvattanut sinuakin. Kyllä minä vielä toisen voimia omaavan lapsen kasvatan. Tarvitsen siihen kuitenkin myös teidän apua. Lapsi on pieni eikä tiedä tästä maailmasta. Kyläläiset eivät saa nähdä häntä tekemässä omiaan. Haluan, että autatte minua suojelemaan häntä maailmalta”, Selja puhui sekä Merille että Joukalle.
Jouka selvästi olisi halunnut asioiden menneen toisin. Hänestä näkyi suuri järkytys. Hän ei todellakaan avioon astuessaan toivonut saavansa kahta voimia omaavaa tyttöä.
Ainoa asia, mihin hän suostui vastaamaan, oli se, että Meri ei saa koskaan kokeilla poistaa voimia Liviasta. Se olisi liian vaarallista kun kukaan ei tiennyt seurauksia.
Jouka olisi halunnut sanoa Merille vaikka ja mitä, mutta Selja toivoi tytön menevän huoneeseensa, sillä halusi jutella miehensä kanssa. Meri katsoi heitä hetken ja sanoi sitten menevänsä.
Kun Merin huoneen ovi oli mennyt kiinni, Seljan ensimmäinen kysymys Joukalle oli:
”Kestäisitkö sen, jos sanoisin, etten haluaisi enää synnyttää lapsia?”
Kysymys oli tullut Joukalle liian yllättäen, niin kuin tieto Livian voimista. Hän ei osannut sanoa mitään. Hänestä tuntui kuin kaikki mitä hän oli toivonut, oli hupenemassa hänen käsistään. Iso perhe, omien poikien kasvattaminen ja opettaminen. Normaali perhe.
Silti jo saman päivänä syntyi hiljainen päätös siitä, etteivät he enää haluaisi tähän perheeseen lisää lapsia.
Kaksi pientä tyttöä saisivat riittää. Kaksi tyttöä, joiden veressä virtasi heidän tietämättään haltioiden veri.
Vain Selja ja Jouka voisivat vaikuttaa vanhempina siihen, millaiset olosuhteet antaisivat lapsilleen. He halusivat antaa perheen, joka pitää yhtä, vaikka mitä tapahtuisi.
Mitä tykkäsitte tarinasta?
Nämä kuvat saa mut muistamaan tuon illan joka kerta uudelleen.
Sateenkaaren ilmestyessä taivaalle en vain osannut pysyä sisällä.
Sateen jälkeinen ihanan kostea keli ja hengitin sisääni raikasta ilmaa.
Punertava taivas teki kaikesta ihanan värikästä, kaikki ympärillä tuntui kuin leffasta editoidulta, paitsi että ei ollutkaan.
Varmaan pari tuntia vain kuvasin ja fiilistelin kaikkea, oltiin Merin kanssa ihan metsänhaltijoina paikalla hengittelemässä, tuntui kuin kodilta.
Meri oli ainakin ihan kotonaan, hän nautti täysin rinnoin!
Tuo oli hänen iltansa olla pitkästä aikaa vapaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti