Syyslomareissu

Hallo! 

Kuten otsikosta jo huomaa, olin syyslomareissussa. Kyseessä oli ryhmämatka "Lutherin jalanjäljissä" Saksaan ja menimme sinne laivalla. Nyt kysytte kuinka pitkä matka Suomesta Saksaan on? 

30 tuntia. Olin yhteensä 60 tuntia syyslomastani laivalla.

Mikäs siinä kun seuraa oli ja vähän tuli kuvattuakin. Tän postauksen kuvat ovat Saksan reissulta ja selitän vaikka kuvien yhteydessä sitten enemmän, ettei pidennetä tätä alkutekstiä ihan hirveästi.

Mukana oli siis Sandra ja Madame. Madamea tuli kuvailtua enemmän ja hänellä siis on nykyään tuo aikoinaan Violetille ostettu peruukki, sillä se vain sopii sille jotenkin tosi hyvin. 

Mutta nyt kuvien pariin!^^

Sandraa kuvasin Wittenbergissä. Saavuimme Wittenbergiin sunnuntai-maanantai välisenä yönä kello neljän aikaan ja saimme nukuttua neljä tuntia ennen hotellimme aamupalaa. Maanantaina sitten vietimme päivän Wittenbergissä, kaupungissa, missä Martti Luther eli ja vaikutti. 

Tuolla takana olevasta portista päästiin Luther -museoon, mikä oli kyl hieno paikka!

Madamen vuoro^^

Wittenbergin aukio näkyvissä! Tykästyin tuohon pikku kylään tosi paljon <3

Seuraavana päivänä lähdettiin pikkubussilla Eisenachiin, missä oli Wartburgin linna! Kyseinen linna oli Lutherin "piilopaikka", jossa hän käänsi esimerkiksi Uuden testamentin 11 viikossa Saksaksi. Kova tyyppi! 

Näissä kuvissa ollaan siis Wartburgin linnan ympäristössä.

Sieltä oli ihan kivat näkymät :)

Taitaapa olla niin etten tainnut kuvata nukkejani tämän enempää. Laitan kuitenkin vielä pari kuvaa Saksasta :)

Erfurt! Lutherin lapsuus- ja opiskelukaupunki.

Berliinin suuri päärautatieasema!

Berliini oli tosi hieno ja iso paikka! Minulla oli kaiken kaikkiaan aivan ihana syysloma ja nyt kysynkin, minkälainen juuri sinun syyslomasi oli? Kerro toki kommeteissa :)

Instassa olette voineet jo huomata, että tulomatkalla nappasin Helsingistä mukaani obitsun. Livia koki pienen muutoksen tässä yksi päivä ja olen tässä miettinyt, et mitä jos Livia jäisi tällaiseksi? Toki tykkään Livian pienestä hahmosta, vaihtaisin sen välillä takaisinkin (vähintään et saan joskus sitä tarinaa tehtyä). Luulen kuitenkin, että annan tämän nuken olla tällaisena nyt jonkin aikaa. Seuraavassa postauksessa nähdään sitten tätä Livian hybridi versiota enemmänkin :D

Auf Wiedersehen!

Muuttumisleikkiä

Hei! 

Oon ollu viime aikoina jotenkin superepäaktiivinen nukkejen suhteen. Ajattelin kuitenkin taas kirjoitella ja tällä kertaa oli tarjolla kaksi hiukan lyhyempää osaa.

Nää kaksi kuvaa tässä ei liity tarinaan mitenkään. Ajattelin vain yksi päivä testata hiukan näiden peruukkien vaihtoa mun nukeilla. Madame sai Violetin uuden peruukin, Mia Violetin vanhan peruukin ja Violet Mian peruukin päähänsä. Nää kaikki muuttu niin paljon! :o Jo senkin takia oon vähän nihkee ostamaan uusia peruukkeja, koska koen, että jokaisella nukellani on omanlaisensa tyyli ja se on usein perustunut nimenomaan nuken hiuksiin.

Mutta nyt tarinan pariin! 

2.1.1992

En olisi voinut koskaan kuvitella viettäväni sellaista joulua. Joulua, jolloin minun luonani oli jopa kaksi ihmistä. Vietimme jopa Uuden Vuoden kolmistaan.

Sen jälkeen, mitä koululla oli tapahtunut, Laureline vietti minun kanssa suurimman osan ajastaan ja ainakin hän viihtyi. Itse en ole aina varma viihtyvyystilastani. Chrisin seurassa puolestaan tunnen itseni huomatuksi. Hän on niin huomaavainen ja kohtelias. Hänen ja Laurelinen seurassa uskalsin olla hiukan rennommin ja antaa pikkuasioiden olla. Tuntui kuin mikään ei voisi satuttaa minua enää. Ainakin siis luulin niin.

Joka tapauksessa Laureline ja Christopher olivat luonani jouluna. Olimme hankkineet pienen kuusen pöydälleni ja olimme ostaneet toisillemme lahjoja. Laureline oli ostanut minulle räjähtäviä sananparsia, jotka räjähtävät, kun ne luetaan. Kyseessä on siis rasia täynnä lauseita ja sanontoja kirjoitettuna paperille. Sen parissa oli tosi hauskaa illan mittaan, kun nauroimme lauseille yhdessä. Räjähdykset olivat parhaita, vaikka niistä tulikin ihan kaamea sotku.

Christopher oli ostanut minulle suklaata ja maalannut kauniin kortin. Yllättävää kyllä, hän oli ainoana poikana meistä kolmesta kädentaitoisin. Hän jopa ihmetteli, miten kuusen olisi käynyt, jos olisi antanut minun ja Laurelinen koristella se yhdessä.

Kaikkein hämmentävintä oli se, että viihdyin tuona aikana paremmin Laurelinen ja Christopherin kanssa kuin itseni kanssa.

25.6.1992

Seisoin puron vierellä ja nojasin toisella kädelläni aitaan. Katsoin veteen ja yritin nähdä sen pohjalle. Puro oli kivikkoinen ja emmin. Pitäisikö unohtaa koko juttu? Tai etsiä edes parempi paikka?

Lopulta kuitenkin pudotin kädessäni olevan esineen veteen ja annoin sen virrata veden mukana pois. Se kolahteli pienesti pohjassa oleviin kiviin, mutta onnistui jatkamaan matkaansa.

”Arvaa kuka?” Kuului ääni ja kädet ilmestyivät kuin tyhjästä silmieni eteen.

”Chris?” arvasin, sillä en tuntenut ketään muuta poikaa, joka koskisi minuun. Tai ainakaan tavalla, mikä ei satuttanut minua. Poika otti kätensä pois silmiltäni ja käännyin häneen päin. Katsoimme toisiimme ja vain aita oli välissämme.

”Tiputitko sen?” Chris kysyi varovaisesti.

”Joo, vastasin pojalle.

”Oikeasti? Hyvä Zilla!” Chris vaikutti iloiselta.

”Eihän siinä kestänyt kuin joku viisitoista vuotta…”, mumisin.

”Vaikka menneitä ei voi muuttaa, tulevaa voi. Teit juuri rohkeasti päästessäsi sen kirotun esineen menemään.”

”Se kirottu esine oli erittäin vanha ja äidille rakas esine. Siten se oli myös minun amulettini, tiedät kyllä!” kivahdin.

”Siksi sanoinkin, että teit juuri jotain todella rohkeaa.”

”Toivottavasti olet oikeassa. En koe oloani erityisen rohkeaksi juuri nyt.”

”Miten voisin helpottaa oloasi?” Chris kysyi vilpittömästi. En keksinyt ensin mitään ja päädyin vain kiipeämään aidalle ja Chris otti minua vyötäisiltä ja auttoi minut alas aidalta turvalliselle maaperälle.

Olin siis kiivennyt aidan yli jo aikaisemmin ja jättänyt äidin perintöni veden ajelehtimaksi. Sitten olin jättänyt itseni Chrisin käsiin. Hän ei ollut irrottanut otettaan minusta. Katsoin häneen ja hymyilin pienesti. Chris oli saanut minut monesti hymyilemään ja koin oloni turvalliseksi hänen kanssaan. Olimme nähneet varmaan jokaisena tämän vuoden päivänä aina jostain syystä. Aikaisemmin olisin kokenut asian outona ja tungettelevana, mutta nykyään viihdyin melkein jopa paremmin Chrisin kuin Laurelinen kanssa. Kaikki tuo selkeni minun päässäni ja yhtäkkiä koin pitäväni Chrisistä todella paljon, minkä seurauksena painoin pääni pojan rintaa vasten.

”Älä jätä minua”, vastasin pojan aikaisempaan kysymykseen näin pitkän tauon jälkeen. Poika kuitenkin tajusi viittaukseni hänen sanoihinsa ja halasi minua.

”Siitä saat olla varma.”

Onnellinen Zilla?

Olisi kiva kuulla kommentteja, niitä on aina niin ihana lukea!^^

Ei kai mulla muuta enää, eli nähdään seuraavassa postauksessa, jos mä joskus saisin jotain muutakin aikaan kuin vain näitä tarinoita. Itse kuvat on jääny niin vähälle viime aikoina :/

Ainii hei syyslomalla kyl otan kuvia! Viimeistään syysloman jälkeen siis ;))

He eivät ole aaveita

Hei!

Jos joku sattui näkemään eilen julkaisemani tekstin, tiedoksi siis vain, että poistin sen. En täysin ymmärrä itsekään, miten aluksi innostuin siitä postauksesta, mutta sitten inhosinkin sitä ja sen ulkoasu ei miellyttänyt minua. Korvaukseksi mulla olis seuraava osa Zillan tarinaa koneelle kirjoitettuna. Pakko sanoa, että tämä osa muuttui melkein täysin, vain alku on samana kuin alkuperäisessä tarinassa. Tykkään molemmista, mutta tämä julkaisemani osa sopi paremmin tarinani tyyliin ja olen yllättävän tyytyväinen siihen. Ei kun sitten vain nauttimaan tarinasta!

13.10.1991

Oli varhainen aamu eikä sumu ollut vielä laskeutunut. Olin kävelemässä koululle, kun kuulin huutoja. Huutoja minulle. Leikkikirouksia, uhkauksia, ynnä muuta kivaa. Sitten erotin Alexan äänen, joka käski minua pysähtymään. Se sai minua katsomaan taakseni ja tajuamaan, kuinka monta heitä oli. Myös joitain poikaopiskelijoitakin oli tullut paikalle. Kiristin tahtiani, mutta Nina juoksi minut kiinni ja taklasi minut mahalleni asfalttia vasten. Tartuin Ninaa nilkasta ja hän jäi niille sijoilleen pienen jääkirouksen jäljiltä. Meidät tavoitettiin ja en ollut tajunnut edes nousta, kun päälleni asettui ainakin kaksi ihmistä ja joku tyttö auttoi Ninaa lämmittämään hänen nilkkaansa.

Joku tarttui kurkustani ja painoi sitä maata vasten.

”Mitä sinä olet tehnyt aaveillesi? Käskenyt kummitella Laurelinelle?” Alexa tivasi ja tukisti toisella kädellään minua hiuksista. Kun en vastannut, hän kirosi vielä lisää ja löi päätäni maahan. Painoin kämmeneni maata vasten ja kutsuin niitä Alexan aaveiksi sanomia sieluja. Sain ainakin kaksi houkuteltua lähelle ja kun Alexa ei katsonut pariin sekuntiin minuun, tartuin nopeasti kiinni sieluista, repäisin kämmeneni maasta ja kietaisin sormeni Alexan ranteen ympärille. Hän ei ehtinyt edes kiljaistakaan, kun hän kaatui maahan. Toinen sielu piti hänen toista kättään paikallaan ja toinen sielu taisi pitää hetken korkeaa ääntä Alexan pään sisässä, sillä Alexan silmät olivat selko selällään. Sitten se meni toiseen käteen ja vaikka Alexaa kuinka yritettiin saada maasta irti, hänen kätensä eivät liikkuneet mihinkään.

Katseet kääntyivät minuun ja ne vaikuttivat pelästyneiltä. Minuun ei tartuttu tai pakotettu mihinkään, mutta jotenkin sain tietä, kun astelin aamun täydessä hiljaisuudessa Alexan viereen. Kumarruin hänen viereensä ja hän varmasti kuuli, kun sanoin: ”He eivät ole aaveita.”

Tartuin Alexan molempiin käsiin samanaikaisesti ja sielut tempaisivat minut heti pystyyn. He kihisivät päässäni. Ne olivat ihan järjiltään. He sadattelivat minulle. He kutsuivat minua ilkeäksi tyttöpiruksi, joka yritti leikkiä elävää ihmistä. He olivat todella vihaisia, että olin kutsunut heidät maan alta, heidän lepopaikastaan, niin itsekkääseen ja typerään tarkoitukseen. Yritin kertoa heille, että voin palauttaa heidät heti takaisin, mutta he suuttuivat yhä enemmän. Kutsua ja lähettää heti takaisin? Miksi minä heidät oikein kuvittelin? Sen kun tietäisi, en ole koskaan saanut siihen vastausta. En itsestäni, enkä keneltäkään muulta.

Sielut repivät tärykalvojani ja painoin käteni päätäni vasten. Aivoni eivät kestäisi tätä, jos joudun tähän tilanteeseen joka päivä. En ole edes täysin toipunut eilisestä. Olin herännyt aamulla päänsärkyyn ja tällä hetkellä sielut nauroivat päässäni, käkättivät kuin sata käkeä olisi koputtanut puuta vasten samaan aikaan. Tällä kerralla kohde tosin oli aivokuorieni sisäpinta.

”Zilla! Kuuletko minua?!”

Ääni oli vaimea ja yritin nähdä eteeni, mutta sielut eivät sallineet sitä vaan toinen niistä ryntäsi heti aivojen takaosaan vaivaamaan näköhermojani.

”Kuulen! Auta minua! Ole varovainen!” huusin. Minulla on jokin aavistus, että kyseessä oli Laureline ja hän sentään tiesi, mitä odottaa. Minun pitäisi olla heti valmis auttamaan häntä, sillä sielut väsyvät nopeasti vaihdoissa ja me väsymme, kun he ovat pitkään meissä.

Yllätyksekseni kaksi ihan eri lämpöistä kättä tarttui minuun. Toinen oli hiukan viileä ja tarttui vasempaan käteeni. Toinen oli paljon lämpimämpi ja tarttui oikeaan käteeni. Kun sain silmäni auki, Laureline oli vasemmalla puolellani ja minulle tuntematon poika seisoi oikealla puolellani. He olivat onnistuneet erottamaan sielut toisistaan, mikä oli samalla tosi nerokasta, mutta samalla se vihastutti heitä varmasti lisää.

Seurasin kolme, neljä sekuntia, että Laureline näytti hallitsevan jotenkin tilannetta. Poika puolestaan oli alakynnessä ja henkäisin nopeasti keuhkoihini ilmaa ja laskeuduin jälleen maan tasolle tämän luokse. Laskin käteni pojan oikealle kämmenelle ja tunsin saman lämmön kuin hetki sitten. Sitä seurasi vinkaisu. Sielu ei jaksanut enää edes kunnolla kiljaista.

”Mikä sinun nimesi on?” kysyin sielulta.

Sandra

Ääni puhui kuin omaani, se tuli jostain sisuksistani. Kuin se ei olisi minä, mutta kuitenkin se oli minussa ja minä kuulin häntä.

”Lupaan, Sandra, että en kutsu sinua enää. Painan nimesi mieleeni ja annan sinun olla rauhassa, kunhan nyt palaat maan sisään”, puhuin hänelle matalalla äänellä. Sitten se hiljentyi hetkeksi kuin myöntymisen merkiksi ja painoin kämmeneni maata vasten ja päästin Sandran menemään.

Seurasi hetki, kun en kuullut mitään. En ketään sielua, en ketään ihmistä. Laureline katsoi minuun hämmentyneenä. Hän oli varmasti puhunut juuri jotain sielulle, vaikkei ollut itse kuullut sielun ääntä. Ei hän muuten olisi saanut sitä lähtemään. Poika tuijotti minua ja tajusin, kuinka lähellä olin tuota. Pojan takana näin paikalle jääneen lopun porukan. Osa oli kaikonnut, osa oli jäänyt paikalle katsomaan tapahtumia.

”Anteeksi”, rikoin hiljaisuuden ja jatkoin melkein heti: ”En olisi saanut tehdä sitä.”

”Mutta teit kuitenkin!” Alexa, kukapa muukaan? ”Olet ihan seko, et ansaitsisi olla olemassa! Veljeilet Helvetin Aaveiden kanssa!”, Alexa jatkoi ja sai joitain ihmisiä takanaan säikähtämään.

”He eivät ole-” yritin aloittaa, mutta Alexa keskeytti minut: ”Aaveita ne ovat ja sinä olet yksi niistä! Keneltä olet varastanut ruumiin, senkin hylkiö?!”

Seuraavaksi tapahtui jotain, mitä en yhtään odottanut. Laureline tuli taakseni ja painoi linkkuveitsen terän ranteeseeni niin nopeasti, etten ehtinyt estää. Älähdin ja verta tippui kengälleni.

”Mitä sinä-?” yritin aloittaa, mutta minut keskeytettiin taas: ”Aaveet eivät vuoda verta! Jos joku vielä uhmaa Zillan ihmisyyttä suutun tosissani! Jopa minä onnistuin auttamaan näitä ’sieluja’ vaikken edes kuule heitä! Zillalla ei ole mitään yliluonnollisia kykyjä, hän osaa vain puhua sielujen kanssa. Uskon, että taito kulkee suvussa, mutta koska Zillan vanhempia ei enää ole, emme saa tietää siitä sen enempää. Onko vielä jotain epäselvyyttä?!”

Laureline oli suuttunut tosissaan, näin sen hänen silmistään. Tuijotin häntä ja painoin samalla oikealla kädelläni vasemman käden haavaani. Se ei ollut kauhean syvä, mutta siitä oli tullut vahingossa aika pitkä. Vähitellen ihmiset alkoivat poistua paikalta ja lopulta jäljellä oli enää minä, Laureline, Alexa ja se poika. Laureline ja Alexa seisoivat vastatusten ja seurasin heitä samalla kun olin antanut pojalle luvan sitoa haavani kaulahuivillani.

Aluksi he eivät sanoneet toisilleen mitään, mutta sitten Alexa alkoi kyselemään Zillalta miksi hän seisoi minun puolellani ja eivätkö he eivät ole enää ystäviä. Laureline mietti hetken ja puhui sitten: ”Alexa… Olimme jo ekana päivänä niin best friends että jo siitä tajusin, etten kykene pitämään rimaa samana koko aikaa. Sinä olisit halunnut olla koko ajan sen ihmisen kanssa, joka yleensä olin ja olen. Mutta olen huomannut Zillan kanssa sen, että riman ei tarviste aina olla niin korkealla. Voin olla myös epävarma ja peloissani, että minut otetaan tosissaan ja minusta huolehditaan. Se tuntuu hyvältä.”

Alexa ei sanonut mitään. Hän vain nyökkäsi, yritti kai hymyillä Laurelinelle, mutta epäonnistui siinä ja poistui katsomatta enää minuun. Kun en enää nähnyt häntä, Laureline kääntyi puoleeni ja hymyili jotenkin tosi herttaisesti. En osannut olla hänelle vihainen, vaikka jotenkin olisin halunnut hänen menevän Alexan perään ja jättämään minut elämään omaa elämääni. Minusta kuitenkin tuntui, että oli tapahtunut jotain peruuttamatonta. Nimittäin se, että Laureline oli valinnut haluavansa olla minun seurassani.

”Oletko kunnossa?” Laureline kysyi minulta.

”Joo, kiitos hänen…?” Vastasin ja käänsin katseeni poikaan, joka oli juuri saanut aikaiseksi siistin painesiteen vasempaan käteeni.  

”Nimeni on Chris. Tai oikeastaan Christopher Liam Ray, mutta pyydän sinua kutsumaan minua Chrisiksi.”

”Kiitos… Chris.” Sanoin ja taisin punastua ensimmäistä kertaa ikuisuuksiin. Näin Laurelinen hymyilevän merkityksellisesti, mutta en kiinnittänyt siihen huomiota. He auttoivat minut seisomaan ja lähdin heidän kanssaan koululle. 

Mitä tykkäsitte? Kommentit piristää ihmeellisesti päivää^^ 

Itselläni oli aivan kauhea päivä tänään, mutta poikaystäväni sai sen muuttumaan paremmaksi.

Yritän taas jossain vaiheessa kirjoitella tarinaa lisää koneelle. Katsotaan kuinka paljon seuraava osa muuttuu kun kirjoitan sitä puhtaaksi. Ja jos joku ei tosiaan ola vielä tajunnut, tämä tarina on alkujaan mun yhdessä vihkossa käsin kirjoitettuna ja siinä vähän kestää kun kirjoittaa sitä koneelle miettien samalla kuitenkin, että tarinan juoni pysyy jotenkin samana (koska mä jotenkin innostun kehittämään kaikkea aina uusiksi). 

Ensi kertaan!

Tumma on taivas ja pimennetyt puut

Heips!

Päätin olla ahkera ja tulla jakamaan päiväkirjan toisen merkinnän. Ja hei, ne jotka eivät tiedä mistä otsikko on peräisin, hopihopi kuuntelemaan PMMP:n Pikkuveli!

Voisin myös laittaa loppuun tämän päivän #kuusimiitti kuvia, jossa siis olin @newspaperdolls ja @mintydollie kanssa!^^

Ite oon ottanut pari päivää nyt levon kannalta, sen verran päätä särkee :< Mutta jaksoin mennä töihin (jaksoin joo herätä 4:40...) ja nää kaks ekaa kuvaa on siis tältä aamulta joskus puoli kuuden aikaan kun pyöräilin töihin. Toivon myös, että ne tuo tunnelmaa seuraavaan tarinanpätkään. 

12.10.1991

Emme olleet huomioineet toisiamme sen päivän jälkeen, kun Laureline oli tullut luokseni. Hän oli kavereittensa kanssa, minä itseni. Hän tiesi nyt jaksamisestani ja jo ajatus, että joku tiesi siitä, helpotti oloani. Ja minä uskoin Laurelinea. uskoin, ettei hän ole sekaisin. Varsinkaan yhtä sekaisin kuin minä. Hänen kuvauksensa, mitä hän tekee, kun tuntee seuraajansa läsnäolon, kuulosti sen verran tutulta. Minä olen mennyt joskus pidemmällekin, vaikka kukaan ei ole seurannut minua. Ehkä siksi olenkin hullu.

Tällä jaksolle meillä ei ollut samoja kursseja, ihme kyllä. Emme näkisi toisiamme muualla kuin käytävillä ennen joulua. Minulle se on ihan okei, olen viettänyt aina jouluni yksin. Mutta se ei ole okei, etten saisi olla edes käytävillä. Halusin nähdä Laurelinen ja nähdä, että häntä ei ahdista mikään. Muutaman kerran olemme nähneet toisemme käytävällä ja katsoneet toisiimme. Laureline tervehti ja hymyili minulle. Itse en ole onnistunut siinä vielä.

Varjopuoli tässä on se, että Laurelinen kaverit ovat ottaneet asian raskaasti. Tämän kaverit ovat kiusanneet minua useinkin ja nyt he ovat alkaneet uhitella myös Laurelinea. Kuulin kerran käytävällä, kun he puhuttelivat Laurelinea ja käskivät häntä enää näkemästä minua. Laureline oli vain tokaissut, ettei voinut mitään koulun pitkille käytäville ja lähtenyt pois tilanteesta. Hänen kaverinsa eivät kuitenkaan uskaltaneet koskea häneen, sillä he kai pelkäsivät Laurelinen osaavan ja uskaltavan loitsia tai jopa kirota heidät.

Olin kävelemässä koulusta kotiin, kun kuulin sen taas. Pienempänä säikähdin, kuka itki ja missä, mutta nykyään tiesin, että itku kuului yläpuoleltani. Ei taivaasta vaan jossain puiden tasolta. Itku kuului ensin enemmän oikealta, mutta liikkui sitten puiden latvoissa tuulen mukana. Aloin hyssyttelemään, rahoittelemaan ääntä. Itku rauhoittui hiukan, mutta puiden liike ei loppunut. Kuin joku aiheuttaisi sen tahallaan. Kuka kehtasi tahallaan häiritä puiden oksissa piilottelevia sieluja? Juoksin pienen matkan puiden luokse ja saatoin erottaa puiden kahinasta ilkeää naurua.

”Hiljaa!” käskin ja äänet hiljentyivät hetkeksi. Silmäilin ympärilleni, sillä tunsin puissa olevan yhä jotain. Yhtäkkiä kuulin äänen suoraan sisältäni omasta päästäni. Se oli kamalaa. Painoin ensin käteni päätäni vasten, mutta ääni painoi minut maan tasalle ja lopulta vain pyörin nurmikolla päättömästi, kun yritin riuhtoa ääntä pois minusta. Mutta aina kun sain sen jotenkin toisen käteni päähän, se siirtyi takaisin päähäni ja luulin menettäväni tärykalvoni. Välillä se oli korkea ja välillä todella matala. Se kiusasi minua. Välillä se meni aivojeni näkökenttään ja tuntui kuin olisin nähnyt ääniaallot silmieni edessä, kun kuulin äänen kirkuvan sisälläni. Välillä se taas oli niin matala, että olin nukahtaa, mutta aina kun olin väsähtämässä, se taas nosti ääntään todella korkealle.

Yritin vielä kerran. Juuri kun olin saamassa ääntä oikeaan käteeni ja olin laskemassa sitä maahan, jotta ääni hukkuisi maan sisään, Laureline oli nähnyt minut jostain ja juossut luokseni. Hän tarttui käteeni yrittäen auttaa minua, mutta juuri silloin ääni siirtyi Laurelineen.

”EI!” huusin tajuamattani.

Oli paljon kauheampaa nähdä toinen siinä tilassa, kun kerran itsekin tiesi, kuinka kamalaa se oli. Laureline painui maahan ja yritin selittää, että voimakas kämmenen painallus maata vasten sinkoisi sen pitkälle maan sisälle, minne se kuuluikin. Yritin pitää Laurelinen istuma-asennossa, jotta olisi helpompaa siirtää ääni pois. Laureline ei kuitenkaan onnistunut, enkä minäkään enää jaksa kauaa. 

Tartuin häntä kädestä ja ääni tuli takaisin sisälleni. Nyt se aloitti matalalta, mutta onneksi olin valmiiksi hyvin hereillä. Yritin puhua äänelle matalalla äänellä, koska korkealla en ikinä onnistunut. Ääneni on luonnostaan aika kimakka, joten ääneni muuttui paljon, kun mumisin matalalla äänellä.

”En halua sinulle pahaa. Palautan sinut maahan, jos vain haluat”, sanoin ja sekunnin ajaksi ääni kuunteli ja iskin nopeasti kämmeneni maata vasten ja ääni irtosi minusta ja katosi maan sisään. 

Hengähdin ja istuin nurmikolle. Nostin katseeni Laurelineen, joka oli yhä siinä.

”Mitä se oli? Kuin jokin olisi kiskonut minua, minne sattuu”, Laureline kysyi.

”Jokin? Etkö kuullut ääntä?”

”Mitä ääntä?”

Eikä. Mikä minua vaivasi? Kuulin usein näitä ääniä kuin kuolleiden sielut mellastaisivat vielä maan päällä, tai oikeammin sanottuna puiden latvoissa. Miksi minä kuulin niitä ja muut eivät? En ole koskaan saanut vastausta ja nyt vielä minulta kysyttiin siitä.

”Zilla, sano jotain”, Laureline pyysi.

”Jos pelkäät tulevasi hulluksi, miksi kysyt asiaa hullulta?” Sanoin täysin saman lauseen kuin viimeksikin, kun Laureline oli tullut luokseni. Hän katsoi minuun ja yritti kai päättää, olinko hullu vai en. 

”Sinäkö siis kuulit jotain? Puhuitko sinä sille?” Laureline yritti vielä kysellä. Olin kuitenkin ihan poikki enkä jaksanut vastata, joten päädyin vain nyökkäämään.

Tilanne paheni sillä, että tajusin Laurelinen olleen kaupungilla Alexan ja Ninan kanssa. Laureline oli nähnyt jonkun kaupan ikkunasta minun pyörivän maassa ja juossut katsomaan, mikä minulla oli hätänä. Nyt paikalle oli osannut myös Nina ja Alexa, jotka olisivat ilman Laurelinen läsnäoloa varmasti lyöneet minua. Istuin yhä maassa ja nuo kaksi olivat Laurelinen vierellä kyselemässä mikä hänellä oli ja mitä olin tehnyt. Laureline ei aluksi sanonut mitään, mutta sitten avasikin suunsa.

”En todellakaan tiedä. Eikä Zillakaan sano asiaan mitään.”

Alexa ja Nina kääntyivät samaan aikaan katsomaan minua ja tilanne jopa vähän huvitti minua. Nuo kolme ihmistä vastaan minä ja minun kuulemani äänet. Itku oli juuri voimistunut ja katsoin ylleni ulottuvaan puuhun. En kääntänyt katsettani heihin puhuessani.

”Älkää nyt itkettäkö sitä enää enempää.”

”Ketä? Ei täällä ole ketään?” Nina jopa vavahti.

”Luulen, että se, joka oli sinunkin sisälläsi”, sanoin ja heilautin kättäni Laurelinen suuntaan ja jatkoin: ”Se taisi olla läheinen tuolle toiselle, joka keikkuu tuolla.” Katsoin puun latvaa ja kuvittelin sinne pienen levottoman sielun itkemässä vaikkapa äitisielunsa perään. He olivat varmaan yhdessä kahisuttaneet tähän mennessä näiden puiden latvoja silloin, kun ei tuullut.

Kaikki kolme katsoivat minua kuin hullua ja Nina pyysi muita jo lähtemään kanssaan. Laureline nousi ja vilkaisi puun oksaa. Nyt ei tuullut, eikä muut puut vieressä kahissut, mutta yksi ainoa puu muistutti kuin olisi ukkosmyrskyn keskellä. Nina oli jo kauempana ja Alexa tarttui Laurelinea ranteesta vetääkseen hänet pois paikalta. Kesti hetken, että he lähtivät ja Laureline vilkaisi vielä toistamiseen taakseen.

Kun en nähnyt enää heitä, käännyin puuta kohden.

”Haluatko seurata häntä?” kysyin seisoessani puun edessä.

Kävelin puun viereen ja laskin kämmeneni runkoa vasten. Ääni oli korkea, selvää lapsen itkua. Hän oli kuitenkin pienempi ja sain hänet helpommin maan sisään. Outoa, miten sielutkin kaipaavat toisiaan, mutta minä olen tällainen kummajainen. Kuin en olisi ihminen enkä sielu, mutta osaan silti kommunikoida kummankin kanssa. 

----------

Mitä tykkäsitte? Kiitos kommenteista!^^