Tyttö ja Demoni

 

Hei!

Mulla on ollut suunnitelmissa kuvata Irenaa ja Neoa aina siitä lähtien kun sain Neon noin vuosi sitten lainaan ystävältäni. Neon hahmo ja luonne ovat inspiroineet minua todella paljon tämän kuluvan vuoden aikana, mutta häntä ei ole näkynyt oikein missään kuvissa, ainoastaan yhdessä kuvassa istagramin puolella. Hänen kehonsa on nimittäin vähän hankalahko ja ystävän nukkena en ole raaskinut raahata häntä ulos sitten sen yhden katastrofaalisen kerran jälkeen.... Eilen kun olin nukkunut päikkärit aamuvuoron jälkeen, päätin, että nyt mä haluan ikuistaa näitä kahta upeaa nukkea!

Näitä kahta oli todella kiva kuvata (jos ei lasketa sitä, että Neon yläkroppa hajosi kuvauksien aikana ainakin kahdesti) ja editoida! Mitä oikein on tapahtunut? Oon nyt kolme postausta putkeen editoinut melkein kaikki kuvat, joita laitan tänne. Ennenkuulumatonta!

Luulin tuntevani nämä kaksi, mutta tarinan edetessä, musta tuntui, etten tunne näitä ollenkaan. Ehkäpä annetaan tarinan itse puhua puolestaan. Joten, tässä teille Irenan näkökulmasta tarinaa, kuinka hän tapasi oman demoninsa!

Hän tuli salakavalasti elämääni. Nopeasti, mutta samalla luonnollisesti. Hän tuli kulman takaa, enkä huomannut häntä ollenkaan. Törmäsin häneen ja kaaduin pää edellä kadulle. Ehdin onneksi ottaa käsilläni vastaan. Minä siinä pahoittelin, että törmäsin häneen. Todellisuudessa hän halusi törmätä minuun. Hänen oli määrä törmätä minuun, hänen tuli saada minut omakseen.

Hän ojensi kätensä ja minun ei edes tarvinnut katsoa häneen, ennen kuin jo luotin, että hän nostaa minut. Hänen kätensä auttoivat minut pystyyn, jaloilleni. Vasta sitten näin hänen kasvonsa.

Hän näytti samalla vakavalta ja samalla jotenkin veikeältä. Hän oli pukeutunut lähinnä mustaan ja hänen hiuksensakin olivat pikimustat. Ajattelin, että hän on varsin uskollinen tyylilleen. Hän oli muuten aivan normaali ihminen, mutta hänen silmissään ei ollut elämää. Niissä ei ollut mitään liikettä, ei väriä. Ne olivat täysin mustat.

Säikähdin tietysti kamalasti. Peräännyin. Hän kuitenkin tuli luokseni ja sanoi, ettei halunnut säikäyttää minua. Hän selitti jotain mustista piilolinsseistään, enkä ollut varma mitä ajatella. Sitten hän esitteli itsensä. 

"Olen muuten Neo. Vaikka näytän ehkä kummalliselta, en ole kummoinen kaltaisesi naisen edessä. Olen vain ilmaa ja sinä olet jotain todellista. Mustat silmäni voivat olla kuolleen näköiset, mutta niillä näen selvästi, kuinka ihanan eläväiset omat silmäsi ja kasvosi ovat."

Tietysti olin nuorena tyttönä aivan otettu tuollaisista sanoista. En ymmärtänyt epäillä häntä enää. Hän oli nöyrä, kehui minua ja selitti kyllä, kun kysyin jotain. Jatkoimme juttelua pitkään. Hän oli uusi kaupungissa ja kysyi haluaisinko esitellä hänelle paikkoja. Tietysti minä tarjouduin. Vietimme päivän kiertäen kaupunkia. Hän kyseli, minä vastailin. En osannut pelätä tuota tuntematonta miestä.

Päivä kääntyi iltaan ja kysyin, onko Neolla majapaikkaa. Hän sanoi yöpyvänsä läheisessä hostellissa sen aikaa, kunhan saa paremman asunnon etsittyä. Sanoin, että voisin auttaa häntä siinä, jos vain mitenkään voin. Hän kysyi haluaisinko lähteä seuraavana päivänä makutuomariksi katsomaan paria asuntoa. Sanoin, että minulla on koulua kahteen, mutta sen jälkeen onnistuu. Neo kertoi kadun osoitteen, jossa odottaisi minua huomenna puoli kolmelta. Olin innoissani.

Pystyin koulussa ajattelemaan vain Neoa. Hän oli täyttänyt ajatukseni. Hän oli pitänyt minua liian älykkäänä ja kauniina ikäisekseni. Pidin kiinni niistä sanoista kuin omista aarteistani. En kertonut Neosta kenellekään, en kotona vanhemmilleni, en koulukavereilleni. En tajunnut, kuinka typerä olin. Olin typerä murrosikäinen, joka oli ihastunut aikuiseen mieheen.

Tapasin Neon sovitussa paikassa. Asunnon välittäjä katsahti minuun ja luuli minua varmaan Neon lapseksi. Sitten hän vei meidät pieneen yksiöön, joka oli viidennessä kerroksessa. Katselimme ympärillemme ja löysin vessan, jonkinlaisen syvennyksen sängylle, todella pienen keittiön ja yhden  pienen ikkunan. 

"En tykkää liian valoisasta", mies sanoi minulle veikeästi ja sai minut naurahtamaan. Asunto oli jo valmiiksi hänen näköisensä ja sanoin sen Neolle. Hän nyökkäili hyväksyvästi kommentilleni ja jutteli sitten jotain välittäjän kanssa. Ei kulunut kauaa, kun välittäjä lähti ovesta ulos. En oikein ymmärtänyt, mitä tapahtui, mutta sitten Neo kääntyi puoleeni ja sanoi, että hänellä on jotain minulle. Tämä sai minut unohtamaan täysin, että olimme kahden pienessä asunnossa ja Neo oli onnistunut lähettämään välittäjän pois. Hän toi sormensa leualleni ja nosti päätäni. Sitten hän painoi suukon huulilleni ja tunsin, kuinka minusta lähti ilmaa ulos. Tuntui kuin Neo imi minusta jotain itseensä. Välillä hän puhalsi ilmaa keuhkoistaan ulos, mutta sitten jatkoi. Olin jonkinlaisessa huumassa, johon liittyi sekä ihastusta, että hämmennystä. Olihan kyseessä ensimmäinen suudelmani.

Asunto tuntui pimenevän. Näin lähinnä Neon kasvot. Hän piti minua otteessaan, oikeastaan sylissään. En ollut huomannut, etteivät jalkani enää kantaneet. Neo laski minut lattialle makaamaan ja laski kätensä otsalleni. Hän lausui sanoja, joita en ymmärtänyt. 

"Olen pahoillani, mutta näin tämän täytyi mennä. Yritin kovasti pyytää jotakuta muuta kuin noin suloista pikkutyttöä. Muistutat-" Neo puhui korvaani, mutta keskeytti lauseensa.

"Ketä minä muistutan?" sain kysyttyä, vaikka oloni oli hyvin väsynyt ja veltto.

"Erästä naista, joka tuli tielleni edellisessä elämässäni."

"Edellisessä elämässäsi? Tarkoitatko elämääsi ennen tätä kaupunkia vai jotain muuta?" kysyin.

"Molempia. Mutta nyt olen jatkanut matkaani ja haluan kulkea sitä sinun kanssasi. Pysyvästi." Neo sanoi kuin kuiskaten. Tunsin kuinka hän samalla teki jotain käsillään. En ymmärtänyt tilannetta ja minua alkoi pelottaa. 

"Saanko mennä jo kotiin?" kysyin ääni haparoiden.

"Saat. Odota hetki vielä, niin saan tehtyä sidontariitin loppuun. Sitten voit mennä mihin tahansa ja silti pysyn sinun kanssasi", Neo selitti ja säikähdin todella. Yritin nousta pystyyn, mutta minulla ei ollut voimia jaloissa. Yritin käsilläni työntää miehen käsiä pois tieltäni, mutta mitä enemmän yritin, sitä enemmän minusta tuntui, kuin käteni olisivat sidotut. En nähnyt mitään köysiä, mutta silti tuntui, kuin köydet kiristyisivät ranteideni ympärille. Yhtäkkiä kuvitellut köydet löystyivät ja Neon ääriviivat alkoivat haalistua silmissäni. Voimani alkoivat pikku hiljaa palautua. Nousin istumaan ja yritin tarttua Neoon. En kuitenkaan saanut otetta, vaan Neo katosi silmieni edessä näkymättömiin. 

En ole koskaan juossut niin kovaa kuin tuona hetkenä kotiin. Olin paniikissa, hätääntynyt ja itku kurkussa. Jaloissani olivat surkeat sandaalit, jotka otin kesken matkan käsiini, että pääsin juoksemaan paljain jaloin nopeammin. Kotiin päästyäni vanhempani olivat huolissaan minusta, kello oli nimittäin jo todella paljon. Isä kysyi heti kovaan ääneen, missä oikein olin ollut. Säikähdin hänen kovaa ääntään ja riensin äidin luo. Takerruin häntä hameesta, enkä suostunut päästämään irti. Äiti kysyi huolissaan mikä minulla oli hätänä, ja jouduin todella miettimään sanojani, etten olisi kuulostanut hullulta.

"Eräs mukavalta tuntunut mies onnistui houkuttelemaan minut luokseen. Aluksi en tajunnut mitä tapahtui, mutta kun hän rupesi koskettelemaan minua, pelästyin. Hän yritti pidätellä minua, mutta pienenpänä pääsin livahtamaan pois. Juoksin suoraan kotiin", selitin ja tajusin, että kuulostin järkevältä. Se oli ehkä ainoa hyvä saavutukseni sitten kahteen päivään. Äiti halasi minua heti takaisin ja rupesi itkemään kohtaloa, mihin melkein jouduin. Isä puolestaan alkoi heti kyselemään, miltä mies oli näyttänyt ja sanoi, että jos koskaan enää näen sitä miestä, minun pitää soittaa heti hätänumeroon. Sanoin, että olen nyt kunnossa ja kaipaan vain ruokaa ja unta. Isäni alkoi heti tehdä illallista kaikille kolmelle. Äiti piti minut halauksessaan vielä pitkään, mistä olin kiitollinen. Muuten olisin varmaan yhä tuntenut Neon kädet ympärilläni.

Ruoka auttoi olooni, mutta nukkuminen ei. Näin nimittäin aivan kamalaa painajaista. Unessa olin taas Neon asunnossa, jossa oli pimeää. Kaikkialla ympärilläni oli köysiä. Niitä roikkui katosta ja näytti jopa siltä, että niitä roikkui lattiasta kattoon päin. Näin asunnon ulko-oven ja lähdin menemään sitä kohden. En kuitenkaan päässyt pitkälle, kun takerruin köysiin. Aina kun luulin päässeeni irti yhdestä köydestä, tilalle tuli kolme lisää. Mitä lähemmäksi ovea pääsin, sitä enemmän köysiä oli ympäri kehoani. Lopulta kaaduin lattialle kykenemättä enää liikkumaan. Vasta kun katsoin ylös kattoon, näin Neon. Hän irvisti pimeyden keskeltä jopa unessa ärsyttävän veikeästi, juuri niin millä oli saanut minut nauramaan. Tällä kertaa Neo nauroi ja minä pystyin vain seuraamaan. 

"Luulitko, että voit päästä juoksemalla minusta eroon?" Neo nauroi. Kun hän tajusi etten kyennyt vastaamaan järkytykseltäni mitään, hän jatkoi.

"Tervetuloa nykyiseen valtakuntaani. Sain sisustettua tämän juuri sopivasti. Täällä sinä olet ilmaa ja minä se todellinen. Täällä jokainen elävä sotkeutuu köysiini, kun taas minulle ne eivät aiheuta mitään. Olenhan minä kuollut kummajainen", Neo puhui ja katsahdin samalla omiin sormiini. Näin niistä lävitse.

"Jep, olet ehkä konkreettisesti sängyssäsi, mutta sain vangittua sielusi itseeni, jolloin kuva sinusta heijastuu luokseni. Siksi näet itsesi lävitse", Neo jatkoi ihme selostustaan.

"Lopeta tämä!" tajusin huutavani.

"Lopeta? Miksi haluaisin? Olet ihastuttavin tapaamani tyttö. Niin nuorikin vielä. En minä sinua halua tappaa, silloin viimeistään sinetöin oman kohtaloni."

"Mistä sinä oikein puhut? Haluan vain, että lopetat tämän unen!" huusin uudelleen.

"Unen? Ei, tämä on todellista. Tai no, minun todellisuuteni. Olen näet demoni, joka elää tällaisessa välitilassa. Saatana oli suopealla mielellä ja antoi minulle lisää aikaa. Jos tapan sinut, joudun helvettiin, kuten kyllä sinäkin. Et kai sitä tahdo? Niin arvelinkin." Neo sanoi pudistellessani päätäni. 

"Arvaa mitä? Sinulla on yksi keino että voin lopettaa tämän niin, ettei kumpikaan kuole. Saatana kutsuu sinua luokseen, haluaa sinut lapsekseen. Ota kutsu vastaan, niin sinusta tulee samanlainen kuin minusta. Sitten minä joko saan elämäni takaisin tai Saatana jatkaa tuomiotani."

"Tuomiotasi?"

"Olin ennen ihminen, kuten sinä. Rikollinen tosin, en usko että sinä olet sellainen. Olet liian kaunis sellaiseen. Kerran ryöstön keskellä paikalle osui siviili. Kuulin poliisiauton äänen liian läheltä. Nainen yritti olla rohkea ja estää minua. Käskin naista lähtemään, otin jopa puukon käteeni uhkaakseni tuota. Nainen ei kuitenkaan siirtynyt. Yritin tönäistä hänet pois tieltäni, mutta hän tarttui minuun ja pienen käsirysyn jälkeen tajusin yhtäkkiä puukon lipevän kädestäni. Minun ei ollut tarkoitus tappaa tuota, sinua muistuttavaa nuorta naista, mutta... hän kaatui elottomana maahan. Tuijotin häntä hetken kauhuissani, mutta sitten juoksin pakoon pimenevään yöhön. Juoksin, enkä tajunnut jo olevani pimeydessä. Todella tiheässä pimeydessä, josta ei päässyt pois. Siellä tapasin ensimmäistä kertaa Saatanan, joka on nykyään pomoni, päämieheni, mestarini sekä tuomarini."

Minua alkoi itkettää. Neo ei ollut tahallaan sellainen kuin on joutunut olemaan, tämä ei ollu hänen syytään. Hän oli yhä se ihastuttava ja rehellinen mies, jonka kuvittelin hänen olevan tavatessani hänet ensimmäistä kertaa. Itkin, eikä Neo ymmärtänyt mitä tapahtui. Hän tuli luokseni lattialle ja katseli kyyneleitäni ymmärtämättä niitä.

"Miksi sinä teet noin? Älä hukkaa kyyneleitäsi minun vuokseni", Neo kysyi hiljaa.

"Olen surullinen. Jouduit demoniksi erittäin huonosta tuurista. Minä... minä oikeasti pidän sinusta."

"Ei. Älä sano noin. Älä tee tästä yhtään vaikeampaa. Suostuisit vain Saatanan pyyntöön."

"Jos sinä tulet minun uniini, minä aion pitää sinusta, vaikka tekisit minulle mitä. Mutta tuohon pyyntöön en suostu koskaan", sanoin ja tarkoitin sanojani. Neo katsoi minua epäuskoisena.

"Et tiedä mitä aiheutat tuolla. Joten lopeta kun sanon. Menetät vain järkesi jos tunteilet demonien kanssa", Neo sanoi voimakkaasti.

"Entä sinä? Menetätkö sinäkin järkesi?" kysyin.

"Menetän sen ihan kohta, jollet lopeta!" Neo huudahti ja köydet ympärilläni sekä huoneessa vielä olevat köydet tärisivät Neon huudon voimasta. 

"Sitten taidan jatkaa samalla linjalla", sanoin ja virnistin jopa.

En tiennyt mistä sain päättäväisyyteni. Mutta ajattelin, että se oli paras aseeni Neoa vastaan. Jos hän todella vangitsi sieluni ja tulen näkemään painajaisia hänestä ja ympärilleni sidotuista köysistä, en aio päästää häntä vähällä. Sitäpaitsi, minä todella pidin hänestä.

"No, sitten minäkin jatkan omalla linjallani", Neo sanoi ja virnisti takaisin.

Neo laski kätensä otsalleni ja mutisi taas jotain, mitä en ymmärtänyt. Yhtäkkiä päätäni särki enemmän kuin koskaan aikaisemmin. Kuin tuhat neulaa iskisi samaan aikaan kallooni. Hän teki samaa sivellessään kasvojani, kaulaani, rintojani. Kipu laajeni ja yltyi yltymistään ja minusta tuntui kuin räjähtäisin. Mitä tapahtuisi jos räjähtäisin unessa? Sattuuko minuun oikeasti? Eikö Neo sanonut, että en konkreettisesti ollut täällä? Miten sitten koen kuitenkin kipua...?

Asunnossa Neo oli suudellut minua. Puhaltanut minusta jotain ulos. En tiennyt mitä tein, mutta halusin yrittää. Suutelin Neoa ja hän herpaantui. Jatkoin suutelemista ja tunsin, kuinka kipu loppui ja köydet ympärilläni heltyivät. Oliko hänenkin heikko kohtansa loppupeleissä se, että piti minusta?

"Päästä minut, tai rakastun sinuun kohta", kuiskasin Neon korvaan ja puhalsin. Neo väistyi ja katsoi minuun oikeasti säikähtäneenä. 

"Älä tee noin. Leikit asioilla, joista et ymmärrä mitään", Neo sanoi käskevästi.

"Anna minua nukkua ja kasvaa, niin ehkä joskus ymmärrän?" ehdotin hänelle, sillä olin todella väsynyt tähän touhuun ja Neon toistuviin varoituksiin. 

"Hyvä on, mutta tämä ei jää tähän." Neo sanoi. 

Sitten hän alkoi kadota samalla lailla kuin aikaisemmin päivällä. Oikeastaan kaikki ympärilläni alkoi kadota. Köydet katosivat. Pieni ikkuna, joka oli peitetty mustalla kankaalla, muuttui isommaksi ikkunaksi, jossa oli valkoiset verhot. Köydet katossa haalenivat vähitellen pois ja kattoon ilmestyi tuttu kattolamppu. Nousin käsieni varaan ja tajusin istuvani omalla sängylläni. Hymyilin itsekseni, taisin jopa punastua. Hän todella päästi minut pois. 

Tällä kertaa ainakin, ajattelin kun kävin uudelleen nukkumaan. 

Sellainen tarina tällä kertaa!

En todellakaan odottanut tästä tulevan tällainen tarina. Ajattelin, että kirjoittaisin jotain näiden molempien näkökulmista. Kuitenkin pian tajusin jääneeni oman tarinani lumoihin ja se jatkoi ihan omalla painollaan. Irenan näkökulma tuntui luontevalta ja loppupeleissä oli todella hankala miettiä, mitä demoni nyt oikeasti ajattelisi :D Pitänee perehtyä näihin hahmoihin vielä lisää, sillä tää on kaukana siitä, mikä näiden tilanne tulee olemaan Bereniken tarinassa. Siinä kohtaa Irena on todella epätoivoinen. En olisi ikinä ennen viime yötä ajatellut, että Irena olisi pikku tyttönä ihastunut omaan demoniinsa. 

Mun oli muutenkin vaikea määrittää tähän tarinaan Irenan ikää, sillä Bereniken tarinassa hän on 17 ja oon ajatellut että demoni olisi ollut hänen päässään jo kauan. Siksi tarinassa esiintynyt sana murrosikäinen kuvastaa ihan hyvin sitä, että Irena olisi tässä jokin 11-14 vuotias tyttö? Ikäisekseen siis varsin rohkea ja tietoinen tunteistaan. Missä se hiljainen ja huono kommunikoinnissa oleva tyttö luuraa? Nää hahmot elää niin omaa elämää, etten pysy niiden perässä!

Ei kai mulla tällä kertaa muuta, nähdään ensi postauksessa!

Good Night!

Kaikkitietävä kulkija

Hei! 

Kuvasin jokin aika sitten yövuoron jälkeen klo 7 aamulla Madamea ja Meriä, joiden kuvia halusin hyödyntää jotenkin. Sulava lumi ja lammikot osaavat olla varsin masentavia, mutta aamuauringon kanssa ne ovat yllättävän kuvauksellisia asioita. Tää Madamen editoitu kansikuva sai mut uskomaan, että osaan editoida edes vähän!

Ajattelin julkaista tarinaa, jonka ensimmäisen osan julkaisin viime tammikuussa. Kyseessä on tarina, jonka kolme merkittävintä hahmoa ovat nukkeni Meri, Livia ja Victoria. Mun ihan ensimmäinen idea oli kirjoittaa Livian näkökulmasta tarinaa, mutta tarinan laajentumisen myötä oon tarvinnut kaikkitietävää kertojaa. Ekan luvun piti olla aikoinaan prologi, mutta toisen luvun alkaessa tiesin, ettei siinä olisi mitään järkeä vaihtaa kertojaa. Tämä on suuri haaste itselleni kirjoittajana, koska olen lähes aina kirjoittanut minäkertojana. 

Tämä luku oli viime vuonna näihin aikoihin tekeillä ja monia ideoita on tullut lisättyä ja monia lauseita on tarvinnut muokata sen jälkeen. Toivon, että tämä olisi nyt varsin selkeä osa, joka onkin tällä kertaa varsin pitkä! Lisäksi mun tarinan alussa on ote laulusta Hymn for the Missing, sillä se vaan sopi tähän. Lisäksi tuon esittäjä Red on ollut kovassa kuuntelussa aina kun olen kirjoittanut tätä tarinaa. Jotkut tarinat vaan omii omat tunnusbiisinsä ja -bändinsä.

Kuinka Rianna sai tietää nimensä

”You took it with you when you left

These scars are just a trace

Now it wanders lost and wounded

This heart that I misplaced

….Will I see you again?”

Haltia oli lähtiessään maanpakolainen, mutta palatessaan ainoa, joka pystyi pelastamaan kylänsä. Eikä hän olisi edes palannut ilman Lumikon varoitusta. Lumikko sen oli haistanut, tai ainakin se oli sihissyt kuin häiriintynein eläin, jonka haltia oli koskaan nähnyt. 

Lumikko juoksi edellä ja haltia käveli epävarmoin, mutta silti koko ajan nopenevin askelin. Melkein kahden päivän ajan he vain kulkivat kunnes saapuivat paikkaan, josta haltia oli joutunut lähtemään neljä päivää takaperin. Hän ihmetteli itse, miksi palaaminen oli tuntunut helpommalta, kuin lähteminen. Luulisi, että sellaisesta kylästä, jonka haltiat olivat hänet häätäneet, olisi helpompi lähteä kuin palata. 

Paitsi eihän hän palannut mihinkään, sillä missään ei ollut mitään. Kaikki oli poissa, kaikki oli tuhoutunut. Hän katsahti Lumikkoon, joka yhtäkkiä kiljahti kimakan äänen. Hän oli hetken hämillään, mutta muisti yhtäkkiä, että tuohan on Lumikon puolustuskiljaisu. Lähellä oli joku!

Haltia käveli hetken olemattoman kylän halki. Kaikki rakennukset olivat hävinneet ja tummien tonttien alueet olivat kuin veden alle jääneet. Kaikki elämä kuihtunut eikä ääntäkään kuulunut – paitsi Lumikon toinen kiljaisu. Silloin haltia näki sen, ihmisen, tyttölapsen!

Ihminen oli ollut syypää hänen lähtöönsä ja se suretti haltiaa. Tuo ihmislapsi oli juuri täyttänyt kuusi ihmisvuotta muutama päivä ennen haltian häätöä. Ne syntymäpäivät olisi vaikea unohtaa. Ihmisen juhlistamista haltioiden tavoin. Ennenkuulumatonta! 

Kun ihminen tajusi haltian läsnäolon, hän kavahti ja vetäytyi. Haltia ei kuitenkaan ollut päästämässä pikku ihmistä mihinkään. Hän tuli ihmisen vierelle nopeammin kuin ihmislapsi ehti vielä silmillään nähdä. 

”Mitä kyläläisille on tapahtunut?”, haltia kysyi topakasti, eikä välittänyt ihmisen pienestä iästä.

”En minä tehnyt heille mitään!”, ihmislapsi kiljahti kuin vieressä seisova Lumikko, joka seurasi kahta olentoa hämillään.

”Mutta tiedät, mitä tapahtui!”, haltia korotti ääntään. Ihmisen oli pakko tietää. Hän voi olla pieni, mutta hän oli myös viisas. Haltia jos kuka tiesi sen.

”Vanhin haltioista… käytti kiellettyä magiaa. Ei kukaan muu ole kuollut, kuin vanhin”, ihmislapsi vikisi.

”Mitä? Kuollut? Kehen hän sitä käytti?”

”Minuun”, ihmislapsi vastasi osoittaen sormellaan kohtaa, missä oli ylimääräinen kasa maata. Haltian verran maata.

Haltia katsoi järkyttyneenä tyttöä, joka vaikutti oudon vakavalta ikäisekseen. Kuin tyttö olisi koko ajan tiennyt, että näin tulisi käymään. Miksi vanhin haluaisi käyttää kiellettyä magiaa ihmiseen? Vanhin haltiahan oli ollut ihmislapsen huoltaja. Miksi vanhin ei ollut tehnyt sitä itseensä, vaan halunnut siirtää kaikki ihmislapseen? 

Vai oliko asia kuitenkaan niin? Kaikkihan oli veden peitossa. Ei metsänhaltiat sellaista osaa. Mikä sitten tuntui aiheuttaneen rakennusten pyyhkiytymisen? Ihmislapsi oli ainut, joka ei ollut täysin metsän väkeä, mutta miksi hän olisi tehnyt niin? Ihmislapsi oli asunut jo kauan tässä kylässä haltioiden kanssa.

Kuka tämä tyttö oikein oli?

”Onko jokainen siis… tallessa? Missä?”, haltia kysyi. 

Ihminen ummisti silmänsä ja näytti hetken keskittyvän kovasti johonkin ajatukseen. Hänen niskansa veti taaksepäin ja hänen kasvonsa jännittyivät. Pikkuisen poskilihakset nykivät vaistomaisesti. Pienen hetken jälkeen pikkuinen päästi suustaan sanan, joka ei ollut ihmisen. Se oli haltian kieltä, mutta kansaan kuuluvana haltia tiesi, mitä sana tarkoitti. 

”Turvapaikassa.”

Haltia otti ihmisen mukaansa. Käsitettyään, että turvapaikka tarkoitti itse tyttöä, hän ei halunnut päästää ihmistä silmistään. Mitä vanhin oli ajatellut, kun oli siirtänyt kylällisen haltioita pikkuiseen? Miten niin pieni tyttö jaksoi kantaa niin montaa sielua?

Pikkuinen oli aluksi asiaa vastaan, hän olisi kuulemma halunnut olla yksin. Haltia yritti ymmärtää pikkuisen järkytyksen ja tuskan, jonka tytön oma huoltaja oli valinnut pikkuisen kohdalle. Eikä magiaa kantava ihminen voi olla yksin. 

Ei hänelläkään ollut paikkaa. Hänellä oli vain pikkuinen, joka kantoi haltian omaa edellistä kansaansa mukanaan. Kansaa, jonka parissa hän oli ehtinyt asua melkein koko elämänsä ja jota hän loppujen lopuksi kaipasi enemmän kuin suostui myöntämään. Hän tunsi jonkinlaista vastuuta sekä pikkuisesta, että kaikista niistä haltioiden sieluista pikkuisen sisällä. 

Pikkuinen kasvoi ja vuodet kuluivat. Haltia opetti ihmistä ja hyväksyi hänet omaksi pikkuisekseen. Hän yritti ajatella kuinka pikkuinen olisi kuin oikea haltia ja pikkuhiljaa se kävi aina vain helpommaksi ja helpommaksi. Sekä haltia alkoi ymmärtämään enemmän ihmisiä, että pikkuinen ajattelemaan kuin haltia. Pikkuisen ollessa yhdeksän ihmisvuoden vanha, hän oli enemmän haltia kuin ihminen, jos niin voi sanoa. Silti haltia alkoi ajattelemaan, ettei näin voi olla aina. Ei pikkuinen saa unohtaa, mitä haltiat olivat tehneet hänelle. Pikkuisen piti saada muistaa, minkälaiseen kansaan oikeasti kuului, ihmisiin. Ainakin niin hän oli kuullut, että pikkuisen isä olisi ihminen, mistä johtui ihmislapsen erilainen ulkomuoto.

Yhtenä iltana haltia petti ihmisen. Hän käytti voimiaan ensin pikkuiseen ja, pienen voimien keräämisen jälkeen, itseensä. Tuloksena oli se, että nyt hän sai kuin saikin siirrettyä oman kansansa sisälleen (mikä vaikutti ensin vaikealta, mutta kiellettyä magiaa käyttäessään ei mahdottomalta) ja se, että ihmislapsi ei tulisi muistamaan metsähaltioiden kanssa elämästään ajasta enää koskaan. Itse vanhimman metsänhaltijan kiellettyä kirousta haltia ei voinut poistaa, sen voisi tehdä vain kirouksen luoja. Ihmislapsella oli selvästi vielä jokin tehtävä metsähaltiakansan hyväksi, mitä haltia ei kyennyt ymmärtämään. Voimat ja haltialle luontaiset vaistot ihmislapsi omaisi aina, sillä enempään haltia ei kyennyt. Hän oli jo tehnyt liikaa, hänen voimansa olivat äärirajoilla. Hän ei jaksanut muuta kuin piiloutua metsän kätköhin ja levätä monta päivää.

Noiden päivien aikana, jona haltia lepäsi, ihmislapsi kävi kaikki tunteet mitä voi kokea. 

Kiukun, huojennuksen, itkun, pelon, yksinäisyyden, vapauden, ilon ja epävarmuuden. 

Kaiken mitä kukaan voi koskaan tuntea.

Pahinta oli hänen sisällä kokemansa kirous, jota hän ei käsittänyt. Joku oli peukaloinut sitä. Joku tai jokin ei ollut enää kohdallaan ja pikkuisen oli vaikea saada ajatuksiaan kasaan. Peukaloinnin seurauksena hän ei muistanut haltioita ja siksi ihmetteli tarkkaa näköään, ääntämiään lauseita (jotka eivät merkinneet hänelle enää mitään) ja kykyä kommunikoida Lumikon kanssa, joka tuntui välillä seuraavan häntä. Lumikko ei suostunut kertomaan paljoa, mutta piti ihmislapselle seuraa pahimpina hetkinä.

Ihmislapsi oli kävellyt melkein kaksi viikkoa selviytyen yksin – ja Lumikon kanssa, joka huolehti ihmisestä metsästämällä ruokaa – kun näki savua puiden takaa. Ensin hän tunsi jonkin pelonkaltaisen tunteen, kuin hän olisi nähnyt sen joskus aiemminkin. Hän ei ymmärtänyt eroa, sillä muistikuva metsänhaltioiden kylään saapumisesta oli haalistunut ja nyt ihmislapsi luuli, että olisi saapunut jotenkin tuttuun kylään. Siellä tosin asui ihmisiä, joita hän ei ollut koskaan ennen nähnyt. 

 

Hän kuitenkin lähestyi ja uteliaana katseli ympärilleen, kun yhä enemmän valoa alkoi näkyä rakennusten ikkunoista. Saapuessaan kylän laitamille hän huomasi ihmisiä ja ihmiset huomasivat hänet. Yhtäkkiä tyttö alkoi pelätä kaltaisiaan. Hän vilkaisi taakseen etsiäkseen Lumikkoa, mutta tämä oli kadonnut.

Lähinpänä ollut aikuinen ihminen tuli hänen luokseen ja kysyi pikkuisen nimeä ja mistä tämä oli tulossa.

Tyttö perääntyi askeleen kauemmaksi ihmisestä, joka käveli hitaasti hänen luokseen. Ihminen näytti pikkuisen silmissä pitkältä, hyvin ravitulta ja… kauniilta.

”En tiedä”, pikkuinen sanoi rehellisesti, sillä ei voinut millään muistaa oikeaa nimeään. 

Ei pikkuinen muistanut mitään kovin tarkkaan. Jonkinlainen muistikuva hänellä oli pitkähiuksisesta hahmosta, joka laskeutui hänen ylleen, mutta hänen muistinsa ei toiminut. Tuntui kuin jokin, tai joku, oli peukaloinut hänen muistiaan. 

Seljaksi esittäytynyt aikuinen naispuolinen ihminen kysyi tulisko tyttö hänen mukaansa. Selja selitti, että heidän kylässään oli neljä vanhinta, joilta kysyä mitä tahansa. 

Mutta tytön kysymyksiin he eivät saaneet mitään tolkkua. He eivät ymmärtäneet hänen kykyjä. He eivät nähneet hänen polkua. He eivät tunteneet hänen ulkonäköään, eikä ollut ketään, joka olisi tuntenut tytön. 

Ainoa asia, minkä vanhimmat ymmärsivät, olivat tytön sanat. He pyysivät sanomaan kaikenlaisia sanoja mitä hän vain keksi sanoa. Niiden seasta he ymmärsivät ”kukan”, ”yrtin”, ”tulen”, ”veden” ja ”turvan”.

Se oli haltiakieltä. Tyttö oli miltei yhtä hämmästynyt kuin vanhimmatkin siitä, että hän osasi sanoa tuollaisia sanoja. Ei tyttö ymmärtänyt miksi hän ne osasi. Vanhimmat yrittivät järkeillä, että hän olisi ennen muistinsa menettämistään ollut jonkinlaisissa tekemisissä haltioiden kanssa. Se oli epätavallista ihmisille, mutta ei mahdotonta. Siksi kävi myös järkeen, että pikkuinen ei muistanut mitään – vain haltioilla ja velhoilla oli kyky tyhjentää muisti. Ihminen ei siihen ikinä pystyisi, vaikka kuinka harjoittelisi. Haltian sen täytyisi olla, sillä niitä sentään voi vahingossa nähdä, mutta velhot eivät koskaan näyttäydy. Sellaista ei ainakaan koskaan olla tavattu tapahtuneen. 

Ihminen jäi asumaan Seljan luokse. Selja antoi hänelle Meri Seljantytär, sillä kylä sijaitsi lähellä merta ja Selja koki, että pikkuinen oli tullut jostain kaukaa meren takaa hänen luokseen. 

Meri tuli hänelle todella rakkaaksi. 

Asia kuitenkin mutkistui, kun Selja meni naimisiin parhaan ystävänsä kanssa. Meri muutti Seljan mukana Joukan luokse. Jouka asui ihan kylän laidalla metsän reunassa yksin ja kahden naisen muuttaminen tämän luokse ei ollut mutkatonta. Jouka oli luullut, että Meri ei olisi muuttanut Seljan mukana, vaan jäänyt lähemmäksi merta Seljan edelliseen asuntoon. Selja ei kuitenkaan ollut suostunut tähän, eihän tyttö ollut edes yhdentoista! Myös tila oli ongelma ja Jouka uhkaili, että tekisi Merille huoneen puuvajaan. Mies teki selväksi, ettei tytön läsnäolo miellyttänyt häntä. Lopulta Merille järjestyi oma huone miehen pienestä työtilasta, jonka Jouka pitkän maanittelun jälkeen suostui siivoamaan muualle. 

Työtilan siivoaminen ei ollut helppoa. Selja halusi välttämättä auttaa tuoretta aviomiestään jokaisessa mahdollisessa asiassa, mitä Meri tyyntyi vain ihmettelemään. Miten kaksi ihmistä voi olla niin erottomattomat? Aihe tuntui Merille raskaalta, sillä ei voinut käsittää moista tunnetta.

Eräänä päivänä Meri näki, kuinka Selja seisoi puupölkyn päällä ja kurkotti jotain Joukan työvälinettä. Se näytti pitkältä ja terävältä. Sitten Meri havaitsi pienen liikkeen Seljan nilkassa, jonka vain haltia, tai haltian oppilaana ollut, voi huomata. Kuitenkaan hän ei ehtinyt avata suutaan, kun Selja kaatui puupölkyn päältä, kaataen mukanaan terävän esineen. Seuraavassa hetkessä Meri näki Seljan maassa pyörtyneenä, nilkka murtuneena ja pitkä viilto oikealla kädenselällä.

Meri riensi äitinsä luokse ja huomasi itkevänsä. Hän ei saanut ääntä suustaan. Mutta hän tiesi osaavansa tekevänsä jotain. Hän katsoi äitinsä kättä ja tiesi osaavansa sanat loitsuun. Se tuli kuin salama kirkkaalta taivaalta hänen mieleensä. Hän painoi molemmat kätensä varovasti Seljan käden päälle, viillon molempiin päihin. Sitten hän sulki silmänsä ja lausui nuo ihmeelliset sanat kuiskaten, kuin hiljaa rukoillen apua jostain muualta. Jostain mitä hän ei vielä ymmärtänyt.

Hiljaa käden haava alkoi umpeutua haavojen molemmista päistä aina haavan keskikohtaa kohden. Ja yhtäkkiä haavaa ei enää ollut.

”Mitä sinä teit vaimolleni, senkin kirottu lapsi?” Kuului ääni yhtäkkiä tytön takaa niin yhtäkkiä, että Meri säpsähti pahasti. Jouka oli kuullut Seljan kaatumisesta aiheutuneen melun yläkertaan ja rientänyt alas nähdäkseen kuinka hänen taloonsa tuppautunut pikkutyttö paransi pitkän viiltohaavan pelkillä sanoilla.

”Minä yritin vain auttaa”, Meri sai sanat suustaan.

”Jos kosket häneen vielä kerrankin tuolla tavalla, vien sinut metsän ytimeen, josta kukaan ei löydä sinua. Etkä sinä ketään”, Jouka sanoi murhaavasti tytölle. Hän tuli parilla harppauksella vaimonsa viereen, nosti tämän syliinsä kevyesti ja lähti viemään tätä oman makuuhuoneensa vuoteelle.  

Päivä kuitenkin eteni, Selja tuli tajuihinsa ja sai Joukan kertomaan mitä oli tapahtunut. Kun Jouka kertoi uhkauksestaan pikkutytölle, Selja löi häntä kädellä, joka oli samana päivänä haavoittunut ja saanut voimansa takaisin, ehkä jopa liikaa. Seljan käsi ei ollut vain parantunut, vaan Meri oli tajuamattaan voimistanut sitä kaikin puolin.  

Jouka kavahti taaksepäin ja piteli poskeaan, jota Selja oli lyönyt. Siinä oli valtavan kokoinen punainen kohouma, jolla kestäisi parantua erittäin pitkään. Selja säikähti myös tekemäänsä ja pyysi anteeksi. Yhtäkkiä häntä pelotti. Mitä jos Jouka oli oikeassa? Tyttö ei selvästi tiennyt voimiaan, eikä käsittänyt mitä oli tehnyt.

Kesti muutaman päivän, että koko perhe pystyi kunnolla keskustelemaan asian läpi. He istuivat kaikki olohuoneen pienillä tuoleilla, lämmitellen takan ympärillä.

”Meri, tyttöseni. Voinko pyytää sinulta yhtä asiaa?” Selja aloitti.

”Kerro vain, mitä sinulla on pyydettävää”, Meri puhui varovaisesti.

”Pyydän, ettet paranna minua enää sillä tavoin kuin paransit käteni”, Selja sanoi hiljaa, mutta niin, että molemmat kuulivat. 

”Miksi pyydät sellaista, Selja? Minähän vain autoin”, Meri sanoi ärsyttäen. Hän tiesi, että Selja inhosi sitä, että häntä kutsuttiin nimellä. Hän oli aina äiti, vaimo, ystävä, tuttava. Kaikkea mieluummin kuin Selja.

”Koska minä pelkään. Ei tämä ole minun käteni. Haluan opettaa sinua parantamaan käden toisella tapaa. Siihen tarvitsee paineen ja siteen. Sellaiset haavat parantuu ajan kanssa. Minä pidän siitä enemmän.”

”Minäkin voin opettaa muutaman haavasidoksen. Esimerkiksi miten tehdään tuollainen murtumatuki, jollainen on äitisi nilkassa”, Jouka puuttui keskusteluun ja osoitti Seljan jalassa olevaa tukea, jonka hän itse oli tehnyt. Joukan mukavuus hämmästytti tyttöä, mutta sitten Meri arveli, että tämä oli kokonaan Seljan idea. Vain Selja saisi Joukan sanomaan jotain tuollaista.

”Eikö se olisi mukavaa? Opetella ja kerrata yhdessä, miten me autamme toisiamme pulassa? Meri, haluan myös sinun parastasi. Se että osaat auttaa meitä miten me haluamme sinun auttavan meitä, ymmärrät samalla, miten toimia muidenkin kanssa. Joku toinen ihminen, joka olisi nähnyt tekosi, polttaisi sinut roviolla. Me emme kuitenkaan halua sellaista. Me haluamme vain auttaa sinua, kultaseni”, Selja puhui Merille hyvin äidillisesti.

Meri oli hetken hämmentynyt ja hiljaa. Äidin parantaminen oli tuntunut hänestä niin hyvältä ja mahtavalta, kuin olisi hetki hetkeltä tajuamassa, kuka oikeasti oli. Hän ei kuitenkin tiennyt. Hän ei muistanut. Ja äidin sanoissa oli järkeä. Kaikki kylän ihmiset eivät tunteneet häntä. Kaikki eivät näkisi häntä pienenä viattomana tyttönä, vaan pelottavana noitana. Kyläläiset olivat antaneet hänen elää rauhassa vain, koska Selja oli ottanut hänet suojaansa.

Siksi hän suostui Seljan ja Joukan sopimukseen.

Hetken asunnossa ehti asua rauha, mutta sitten Selja tuli raskaaksi. Jouka ilahtui ja huolehti Seljasta kuin lapsesta, eikä antanut vaimonsa tehdä paljoa. Selja vähän ärtyi tästä, mutta halusi uskoa, että syy oli vain raskauden. Ei se kestäisi loputtomiin. 

Meri otti asian raskaasti ja vetäytyi yhä enemmän itseensä. Hän kävi kyllä kylän pientä koulua, mutta ei saanut oikein kavereita, joille uskoutua. Kaikki oli ihan kivoja ja häntä kohdeltiin kyllä hyvin, mutta tuntui kuin kukaan ei oikeasti halunnut tuntea häntä. Meri syventyi opintoihin ja innostui opettelemaan kieliä. Hän oppi hyvin nopeasti ihmisten kielen ja sanonnat, mutta se ei riittänyt hänelle. Hän halusi oppia toisten mantereiden kieliä, jota osasi opettaa vain yksi opettaja. Hän myös tunnusteli yhä sanoja, joita oli sanonut vanhimmille ja kirjoitti ne ylös itselleen, sekä ainoan osaamansa loitsun, ettei vain unohtaisi niitä.

Pimeinä talviöinä Meri saattoi nähdä metsässä Lumikon – vain talviaikaan Lumikko uskalsi tulla niin lähelle asutusta. Ensimmäisenä yönä kun tämä tapahtui, Meri hiipi ulos hiljaa takaovelle ja vei Lumikolle puoliksi syödyn kanankoiven, jota hän ei ollut jaksanut päivällä syödä. Lumikko ilahtui tuomisesta kovasti ja innostui juttelemaan paljonkin pikkuisen kanssa. He puhuivat talvesta ja pimeydestä, metsästä ja yksinäisyydestä. He puhuivat asioista, joita kukaan muu ei olisi ymmärtänyt. Meri kertoi itsestään Lumikolle ja Lumikko hänelle. Lumikko esimerkiksi rakasti talvea ja kylmyyttä ja kertoi, että hänen piti auttaa paljon emäntäänsä. Meri yritti kovasti kysellä kuka Lumikon emäntä oikein oli, mutta Lumikko ei suostunut ikinä puhumaan asiasta. Hän kerran vain sanoi, että pikkuisen ei olisi järkevä kysellä asiasta, joka kannattaisi vain unohtaa. Meri kummaksui lausetta, sillä ei tietenkään muistanut mitään, mitä hänen pitäisi unohtaa.

Tapaamisia tapahtui pitkin talvea ja aina Meri varmisti, että hänellä oli jotain syötävää Lumikkoa varten. Ikävä kyllä Selja huomasi tytön laihtumisen ja ihmetteli tytön vähäistä syömistä. Kun Meri itse ei suostunut kertomaan mitään, Selja alkoi myös valvoa, mistä tietenkin Joukakin huolestui.

Eräänä iltana Meri näki taas Lumikon, hiipi takaovelle ja raotti sitä. Juuri kun Lumikko tuli hänen näköpiiriinsä, hän kuuli askeleen takanaan. Selja oli seurannut häntä ja samalla tajusi, että nyt tämäkin näki Lumikon. Selja tosin näki vain, kuinka hänen rakas tyttärensä ruokki pedoista pienintä – Lumikkoa. 

”Mitä sinä tuollaista teet? Ruokit pientä petoa kuin se olisi lemmikkisi? Satutat vielä itsesi!” Selja huudahti ja tarttui Meriin. Seljan raskaus oli alkanut väsyttää Seljaa itseään, joten hän ei jaksanut nuhdella tyttöä paljoa. Siksi hän tarttui tällä kertaa tyttöä olkapäistä ja piti häntä paikallaan kuin pelkäsi Merin tekevän jotain todella pahaa.

”Tässä talossa ei petoja syötetä. Hankkikoon itse ruokansa, ymmärrätkö?” Selja kivahti.

”Mutta ei se ole tehnyt mit…” Meri ei saanut lausetta loppuun kun näki jonkin vilahtavan silmänurkassaan. Jouka oli kuullut koko keskustelun ulkona ollessaan ja rynnisti tällä hetkellä kirves kädessä kohti Lumikkoa.

Meri kiljahti kuin Lumikko, huusi sanan jota ei ollut ennen ollut sanonut ja näki, kuinka Lumikko väisti Joukan kirveen viime hetkellä. Lumikko juoksi suoraan kohti Meriä, joka ei suostunut liikkumaan mihinkään, vaikka kuinka Selja yritti vetää häntä sisälle. Jokin voima piti Merin siinä missä hän oli ja Lumikko juoksi hänen jaloilleen. Selja kiljahti ja hoiperteli sivummalle. Jouka juoksi kuistille, mutta ennen kuin ehti iskeä Lumikkoa, Meri nappasi Lumikon käsiensä suojaan eikä suostunut päästämään tätä. Hän odotti, että molemmat menisivät kauemmaksi hänestä. 

Kun Selja ja Jouka vihdoin suostuivat siirtymään kuistin laidalle, Meri avasi kätensä. Mutta Lumikko ei heti lähtenyt vaan kääntyi katsomaan tyttöä. 

”Rianna Merethe Vellamo, anna anteeksi etten ole uskaltanut paljastaa sinulle mitään. Nyt kuitenkin sanon toisin! Älä unohda minua tai haltiaa, olemme nähneet vaivaa selvittääksesi nimesi ja sen, miksi sinut valittiin. Minun täytyy lähteä haltian mukana, enkä tiedä milloin palaamme. Elä vapaana ihmisenä, tee se haltian tähden. Hän ei ehkä kestä nähdä sinua, mutta välittää silti sinusta. Pidä voimasi salassa, mutta älä unohda!”

Se oli ainoa kerta, jolloin Lumikko ehti paljastamaan tiedoistaan Merille mitään, sillä sen sanottuaan hän hyppäsi Merin sylistä kuistille ja jatkoi siitä juoksuaan metsään. Sen jälkeen Meri ei ole nähnyt Lumikkoa enää pitkään aikaan.

Oon jaksanu editoida kaikki tän postauksen kuvat ja oon aika ylpeä siitä!

Pitäisi vaan jaksaa säännöllisin väliajoin editoida, koska oon huomannu, että ajan kulkiessa taidot ruostuu. Mä oon vaan tällainen outo, joka joskus jaksaa editoida ja joskus ei sitten ollenkaan.

Sama fiilis tän blogin kanssa, joskus on kausia jolloin inspiroi tehdä tätä paljonkin ja sitten on nämä minun kuuluisat 8kk taukoni :D Olen näköjään tosi kausiluontoinen tekijä.

Ihana ois kuulla palautetta kuvista ja tarinasta! 

Kiitos sinulle, joka on jaksanut lukea tänne asti!<3

Ensi postaukseen!

"I know you're right there"