Heissan ihmiset!
Koska päätin, että nyt tulee joku postaus, kaivoin tällä kertaa Zillan tarinan esiin!
Kuvasin Zillaa viimeksi tammikuussa, joten kuvituskuvat ovat siltä kuvausreissulta. Tuntuu jotenkin tosi kivalta saada pureutua johonkin tiettyyn nuken hahmoon tällä tavoin! Varsinkin Zillaan koska... hän on ollut joskus jopa ihminen. Tai siis velho. Saadaan vähän hänen historiaansa esiin pitkästä aikaa!
Päiväkirja, jota en koskaan kirjoittanut 12.6.1994
Monien kuukausien jälkeen edes jommankumman odotus päättyi: Se oli Chrisin saama työpaikka. Hän oli niin innoissaan saadessaan apulaisopettajan harjoituspaikan, että hän koppasi minut ilmaan ja suuteli minua. Suutelin takaisin ja minusta tuntui niin hyvältä olla siinä hänen sylissään.
Chris on itseasiassa nytkin töissä. Hän aloitti tällä viikolla, nyt on jo hänen viides työpäivänsä. Edessä on varmasti luvassa ihana yhteinen viikonloppu, mutta näiden viiden päivän aikana olen löytänyt vanhan itseni uudestaan. Vai olenko ollut se koko ajan?
Minä, sama kylmä ihminen, joka istuu pimeässä ja lakkaa kynsiään viidettä kertaa aamun aikana, sillä aina jokin niistä on ollut pielessä, ja aloitan aina alusta. Kynsienlakanpoistoaine kiiluu kynsilläni kuin valmiina syövyttämään silmäni. Tosin silmäni on enemmän kiiluvammat. Pärjään silmilläni pimeässä talossamme törmäämättä mihinkään. En samalla halua tuhlata valoa, enkä samalla piristää itseäni millään tekoärsykkeillä vain Chrisin mieliksi. Teen sitä kun hän on kotona, joten miksi minun pitäisi tehdä sitä silloin kun olen yksin kotona? Viihdyn paremmin pimeässä ja nautin siitä, kuinka kuulen vanhan talomme ääniä, ovien narinaa, tuulen lepatusta ikkunoita vasten... Siinä on jotain niin maagista.
Jep, tällaista olen tehnyt. Olen myös laittanut joka päivä yhden työhakemuksen matkaan, sillä niin olen sopinut Chrisin kassa tekeväni. Mutta samalla kun lähetän yhden viestin, saan kolme "Valitettavasti emme ota hakemustasi..." -viestiä takaisin, mikä on ollut aika masentavaa.
Tuurini on myös pahinta sorttia. Ei riitä se, että kun saan olla muut päivät kotona sisällä turvassa muulta maailmalta, vaan kun astun ulos mennäkseni kauppaan, törmään pahimpaan mahdolliseen velhoon. Ja vieläpä oikeasti törmään. Ensimmäisessä hetkessä tuijotan paljaita jalkojani ihanassa kesäsäässä ja toisessa hetkessä Alexa on kontillaan maassa vasemmalla puolellani ja samalla tajuan vasempaan kylkeeni sekä kyynärpäähäni sattuvan. Sitten käännän ktseeni Alexaan, joka lähettää katseellaan selviä mysrkyn merkkejä.
"Vittu Zilla! Ilmestyt aina kun vähiten sitä kaipaan!" Alexa raivoaa täysillä jo nyt. Selvästi huono päivä hänellä, juuri minun tuurillani. Tosin, en muista olenko nähnyt Alexaa ikinä "hyvänä" päivänä.
"Ai, kaipaatko sitten minua joskus?", provosoin vaistomaisesti toista.
"Älä edes yritä! Tarkoitin vain... Äh! Huonoja päiviä! Olen aina niin ylikierroksilla huonoista päivistä!" Alexa kihisee ja vasta nyt tajuan mitä hän ajaa takaa huonoilla päivillään.
"Ai... niistä. Se selittääkin jotain."
"Se ei selitä mitään! Tai ehkä vähän, mutta se ei poista vihaani sua kohtaan!"
"Aivan, vihahan on täysin luonnollista huonoina päivinä, nyt ymmärrän", sanoin tosissani, mutta Alexa ymmärsi sen väärin.
"Älä sinä ivaile siinä! Jos emme olisi ihmisten ilmoilla, muuttaisin sinut... hyttyseksi! Sen voisi liiskata helposti", Alexa toteaa ja näen hänen deja vu:nsa hänen kasvoiltaan. Hän haluaa muuttaa minut niin kovasti hyttyseksi kuin minä hänet muurahaiseksi.
"Osaatko sinä muuttamisloitsuja?" Olin jo aidosti innoissani huolimatta Alexan ilmeestä ja äänenpinosta.
"Shh! Älä nyt kailota sitä noin! Ihmiset ymmärtää väärin!"
"Oh, sori. Mutta itse osaan tuon hyttyseksi muuttamisen. Opettajar Rogar ei vain tykännyt kun osuin kyseisellä loitsulla vahingossa Maeveen..."
"Mitä sinä tuollaisia puhut täällä! Nyt liikettä!" Alexa vaikutti ensin suuttuvan, mutta sitten madalsi ääntään:
"Oletko tosissasi, että käytit sitä Maeveen?"
Kävelimme hetken pois päin kaupasta, jonne olin ollut menossa. Kun saavuimme polulle, jonka varrella ei näkynyt ihmisiä, vastasin lopulta.
"Joo, käytin. Mutta se oli vahinko. Loppujen lopuksi kaikki muut vaikuttivat pitäneen sitä tunnin parhaana asiana, paitsi opettajatar."
"Wou, aika kova kyllä. Kuulin tosta Ninalta, mutta en uskonut sitä."
"Nytkö muka uskot kun minä olen sanonut sen? Olen yllättynyt", totesin ja kohotin kulmakarvojani.
"Älä nyt ala..., mutta vaikka vihaan sua, en ole tyhmä. Jos kuulen ihan saman jutun suunnilleen yhtä tarkkaan, jutun todennäköisyys nousee ja alan pitää juttua mahdollisena. Silkkaa logiikkaa siis", Alexa yritti selitellä itsensä pois tilanteesta, jossa olisi ollut samaa mieltä kanssani.
"En tiennyt, että osaat päätellä asioista uudella tavalla. Onko jotain sattunut sitten koulun loppumisen?"
"Ei se sulle kuulu!" Alexa huudahti.
"Ai mikä häh?", säikähdin Alexan yhtäkkistä huutoa.
"Mikä häh, sun se varmaan kuuluis tajuta kun oot oikein naimisissa! Ihana huomata, että olet hidas oma itsesi", Alexa jupisi.
"Jotain uutta rakkausrintamalla siis? Se on kyllä ihanaa..."
"Mut en halua muuttua toisen ihmisen takia lepsuksi!" Alexa huudahti taas yhtä yhtäkkisesti, että säpsähdin jälleen.
"Etpä tietenkään. Minäkään en tainnut muuttua yhtään Chrisin jälkeen...", sanoin pienesti hymyillen.
"Oot kyllä vähemmän julman näköinen. Saako suukottelu poskilihaksesi rennoksi vai kuvittelenko hymysi?" Alexa uteli.
"Sovitaan, että kuvittelet vain", sanoin ja hymyilin pienesti uudestaan.
"Kaksi hymyä minuutin sisällä! Tämä vain vahvistaa teoriani! Pussailet liikaa miehesi kanssa!"
"Itseasiassa en ole pussaillut hirveästi tällä viikolla, kun Chris sai töitä", sanoin, mutta huomasin vahvistaneeni lauseellani Alexan teorian. En jaksanut enää kieltääkään sitä, että olen oppinut enemmän hymyilemään.
"Sitten kai olet iloinen kun saat olla rauhassa kotona itsesi kanssa pitkästä aikaa?"
"Olen pikemminkin järkyttynyt, että tiesit minun olleen yksin kotona sitten pitkään aikaan."
"Pah, arvasin vain. Niinhän se aina menee", Alexa tuhahti.
"Meneekö? Luulin, että Chrisin kanssa oleminen muuttaisi minun omaa olemistani jotenkin..."
"Katsos kun asia on vain niin, että niin ihmiset kuin velhot ja oliot, ollaan aina ihmisiä, velhoja ja olioita. Ei me siitä miksikään... hyttysiksi itseksemme muutu. Luulin, että tiesit sen."
"Tiesin kyllä. Elättelin kai toivoa, että olisin ollut väärässä", sanoin, käännyin ja lähdin vihdoin sinne kauppaan, että pääsisin mahdollisimman pian tästä ulkomaailmasta pois, joka oli hyttysiä täynnä.
Päiväkirja, jota en koskaan kirjoittanut 6.11.1994
Tapaaminen Alexan kanssa niin hyvässä hengessä oli ollut niin ristiriitainen kokemus, että se oli vaivanut minua koko loppu kesän. Chris oli hiukan hölmistynyt aiheesta, jonka olin kyllä hänelle selittänyt, mutta hän ei ollut minä, niin hän ei voinut käsittää asiaa minun kannaltani. Samalla kun vietin Chrisin ja Laurelinen - parhaiden ystävieni kanssa - koko kesän, silti mieleeni leijui keskustelu vihamieheni kanssa. Sitä itsessäni juuri en osannut käsittää. Palaan iloistenkin hetkien keskellä juuri niihin hetkiin, jotka vääntävät hymyni tiehensä.
Laurelinekin oli ihmeissään. Luulin, että edes hän tajuaisi, mutta hän taas heitti lisää vettä kehään.
"Alexa on ihan outo kun sanoo sellaista. Kyllä me muututaan. Koko ajan. Ja opitaan virheistämme. Sitähän tämä elämä koko ajan on. Asioita menee ja tulee, meidän pitää vain oppia elämään niiden kanssa!"
Minun mieltäni kuitenkin asia kalvoi.
Koen, että asioita tulee ja menee, ja minun pitäisi olla vain onnellinen siitä, mitä minulla on.
Koen samalla, että olen se sama velho, joka aina olen ollut ja joka ei ikinä opi virheitään, vaan toistaa virheensä uudelleen ja uudelleen, eri tilanteissa tosin.
Koen kaipaavani pimeyttä jopa kesän aurinkoisinpana päivänä.
Koen sielut voimakkaampana silloin kun olen vähemmän iloinen.
Koen yhteyteni noihin luonnossa majaileviin sieluihin niin tärkeäksi, että olen mieluumin apea, että aistin ne, kuin olisin iloinen ystävieni kanssa.
Koen, että rakkaitteni yritys saada minut kuuntelemaan heidän ystävyydenjulistuksiaan minua kohtaan, on tehottomampaa kuin Alexan ääni, joka muistutti päässäni, että hänen vihansa minua kohtaan ei laannu koskaan.
Koen kyllä rakastavani Chrisiä ja saavani rakkautta, mutta jotenkaan se ei silti tunnut riittävän. Tuntuu jotenkin tasapainottomalta näin ihanan yhdessä tekemisen ja rakkauden kesän jälkeen.
Koen, että tarvitsen sen vihamiehen elämääni säännölliseksi, että sitten kokisin ansaitsevani myös rakkautta.
Marraskuussa ihmettelin itsekseni, mitä ihmettä olin mennyt toivomaan.
Olin ehtinyt yhden illan iloita läpimenneestä työhaastattelusta, mutta kun pääsin seuraavana päivänä uuden työpaikan ovestani sisään, näin pelkän Alexan.
Alexa teki selväksi, että kassatila oli hänen valtakuntansa, mikä tosin sopi minulle, sillä Kustomoijan Kirouokset -kustomointiliike oli minun mielestäni kodikkaampi korjauspuolella.
Tykkäsin korjauspuolen kammiomaisesta tilasta hei kun näin sen. Vähän ahdas, mutta korkeakattoinen tila, johon mahtui korkeat kaarevat kirjahyllyt ja muutama tyylikäs työtuoli sekä yksi valaistu työpöytä. Ainakin on tuoleja joita vaihdella. Hyllyt olivat täynnä vanhoja ja hirveässä kunnossa olevia kirjoja, joita yksitellen pölytin puhtaaksi, loin korjausloitsut kanteen, takakanteen, selkämykseen sekä joka ainoaan sivuun erikseen. Se oli erittäin hidasta ja voimaa vievää, mutta jotain mistä myös tykkäsin.
Kellertävänruskeat tapetit omaava tila tuoksui ihanan ummehtuneelta ja tylsältä. Samalla kaipasin sitä, vaikka tiesin olleeni kotonakin tylsänä ja annoin ilman ummehtua. Inhosin pitää ikuunoita auki. Silti tämä tuntui erilaiselta. Siinä oli jotain sitä uuden työpaikan jännitystä ja tunnelmaa, voimankäyttöisä aikaa, mitä saisin työpaikallani tuntea.
Saisin kuulemma seuraavina päivinä opastusta isompien kalusteiden entisöintiin. Niinä päivinä aloittaisin hihnalta, jonka leveä muovinen alusta ulottui kustomointiliikkeen ulkopuolelta sisäpuolelle asti. Hihnan päälle ihmiset toivat aivan kaikkea, vaaseista lipastoihin, tuoleista lamppuihin.
Kaikilla asiakkailla oli kuitenkin omat toiveensa (jos he halusivat tuotteen takaisin), väreistä, pinnoista, tuntumasta ja painosta. Näihin kaikkiin on tietysti oma loitsunsa, joka tuli harjoitella ensin esineisiin, joita ei toivottu takaisin. Sellaiset esineet oli heitetty hihnalle vain sen takia, ettei tuotetta haluttu heittää roskiin, vaan ajateltiin, että me uudistaisimme hyvän tuotteen kauppaamme. Minulle kuitenkin selvisi jo ensimmäisten päivien aikana, että toivottovimmat esineet heitettiin oikeasti roskiin, eikä tuhlattu aikaa esineisiin, joille ei nähty minkäänlaista markkina-arvoa.
Opin kuitenkin, että kaikkea oli mahdollista säädellä ja testata ja jos yhtään mietitytti jokin asia, sitä kuulemma piti kokeilla, vaikka se veisi aikaa. Ja minullahan meni aikaa. Kesti varmaan puoli vuotta töiden aloittamisesta, että vihdoin opin koulussa kironneeni keventämisloitsun.
Suurin ongelmani töihini suhteen oli Chris.
(Vaikka olisin kernaasti antanut paikan Alexalle, mutta onnistuimme yllättävän hyvin välttelemään toisiamme töissä.)
Chris ei tykännyt, että olin päätynyt tähän paikkaan. Ehkä Alexan takia, ehkä pitkän työmatkani takia, ehkä melko matalan palkkani takia tai ehkä hän koki, että olisin voinut saada helpompaa ja kevyempää työtä paremmallakin palkalla. Tai ehkä ongelma johtui kaikista näistä. Tai siitä, että hän taisi pelätä, mitä kirouksia minä saan täältä tavaroiden syövereistä tai että uupuisin loitsujeni määrään.
Itse en kokenut mitään näistä ongelmaksi. Toki, palkka voisi olla aina parempaa, mutta jollain tapaa jo tykkäsin työstäni sen verran, ettei se minua haitannut. Joka tapauksessa tästä työjutustani oli kehkeytynyt ehkä isoin riitamme lyhyen avioliittomme aikana. Asuimme sievässä kaksiossa melko lähellä keskustaa ja tähän asti olimme pärjänneet siinä Chrisin tulojen myötä. Nyt hänen mukaansa tienasin sen verran, että tilanne tasoittuisi vähän, mutta elämme silti enemmällä mitä maksoimme.
Yritin tietenkin tolkuttaa Chrisille, ettei minua palkat haittaa ja että haluan olla jonkin aikaa töissä ja kokeilla miten pärjään, juuri kun olin saanut edes jotain töitä. Eikö se ole aina parempi kuin ei mitään? Chris olisi silti halunnut minun etsivän vielä toista työtä, mutta pidin pääni ja sanoin, että pidän edes hetken taukoa työhakemuslomakkeista. Ja sainsinhan edes työkokemusta työstäni, mikä auttaisi seuraavaa työnhakuprosessia.
Olin myös kysynyt Laurelinelta apua. Hän oli myös päässyt töihin, mutta ei saanut oikein kertoa työstään. Joskus, kun hän oli ollut meillä käymässä, hän oli maininnut ympäripyöreästi, että olipa hyvä, että oli ollut koulussa paljon vierailuja ja tehtäviä velholasten kouluihin. Ymmärrän asian täysin, sillä velholapset olivat jopa velhojen yhteiskuntapiirissä varattu aihe ja salassapito varsinkin ihmisiltä oli välttämätöntä.
Laureline oli minun kannallani. Vaikka työni aiheuttaisi kinaa, parempi toimeentulo edistäisi jokapäiväistä elämää tasaisemmaksi. Minustakin tuntui, että elämämämme Chrisin kanssa oli liittynyt viime aikoiina pelkästään töihin, työhakuihin ja niistä aiheutuviin kiireeseen, emmekä osanneet nauttia jokaisesta päivästä samalla tavalla kuin seurustellessamme.
Missä välissä elämästämme oli tullut sellaista?
Kertokaa toki jos tää oli liian pitkä tai jotain!
Kiitos jos tykkäsitte!
