He eivät ole aaveita

Hei!

Jos joku sattui näkemään eilen julkaisemani tekstin, tiedoksi siis vain, että poistin sen. En täysin ymmärrä itsekään, miten aluksi innostuin siitä postauksesta, mutta sitten inhosinkin sitä ja sen ulkoasu ei miellyttänyt minua. Korvaukseksi mulla olis seuraava osa Zillan tarinaa koneelle kirjoitettuna. Pakko sanoa, että tämä osa muuttui melkein täysin, vain alku on samana kuin alkuperäisessä tarinassa. Tykkään molemmista, mutta tämä julkaisemani osa sopi paremmin tarinani tyyliin ja olen yllättävän tyytyväinen siihen. Ei kun sitten vain nauttimaan tarinasta!

13.10.1991

Oli varhainen aamu eikä sumu ollut vielä laskeutunut. Olin kävelemässä koululle, kun kuulin huutoja. Huutoja minulle. Leikkikirouksia, uhkauksia, ynnä muuta kivaa. Sitten erotin Alexan äänen, joka käski minua pysähtymään. Se sai minua katsomaan taakseni ja tajuamaan, kuinka monta heitä oli. Myös joitain poikaopiskelijoitakin oli tullut paikalle. Kiristin tahtiani, mutta Nina juoksi minut kiinni ja taklasi minut mahalleni asfalttia vasten. Tartuin Ninaa nilkasta ja hän jäi niille sijoilleen pienen jääkirouksen jäljiltä. Meidät tavoitettiin ja en ollut tajunnut edes nousta, kun päälleni asettui ainakin kaksi ihmistä ja joku tyttö auttoi Ninaa lämmittämään hänen nilkkaansa.

Joku tarttui kurkustani ja painoi sitä maata vasten.

”Mitä sinä olet tehnyt aaveillesi? Käskenyt kummitella Laurelinelle?” Alexa tivasi ja tukisti toisella kädellään minua hiuksista. Kun en vastannut, hän kirosi vielä lisää ja löi päätäni maahan. Painoin kämmeneni maata vasten ja kutsuin niitä Alexan aaveiksi sanomia sieluja. Sain ainakin kaksi houkuteltua lähelle ja kun Alexa ei katsonut pariin sekuntiin minuun, tartuin nopeasti kiinni sieluista, repäisin kämmeneni maasta ja kietaisin sormeni Alexan ranteen ympärille. Hän ei ehtinyt edes kiljaistakaan, kun hän kaatui maahan. Toinen sielu piti hänen toista kättään paikallaan ja toinen sielu taisi pitää hetken korkeaa ääntä Alexan pään sisässä, sillä Alexan silmät olivat selko selällään. Sitten se meni toiseen käteen ja vaikka Alexaa kuinka yritettiin saada maasta irti, hänen kätensä eivät liikkuneet mihinkään.

Katseet kääntyivät minuun ja ne vaikuttivat pelästyneiltä. Minuun ei tartuttu tai pakotettu mihinkään, mutta jotenkin sain tietä, kun astelin aamun täydessä hiljaisuudessa Alexan viereen. Kumarruin hänen viereensä ja hän varmasti kuuli, kun sanoin: ”He eivät ole aaveita.”

Tartuin Alexan molempiin käsiin samanaikaisesti ja sielut tempaisivat minut heti pystyyn. He kihisivät päässäni. Ne olivat ihan järjiltään. He sadattelivat minulle. He kutsuivat minua ilkeäksi tyttöpiruksi, joka yritti leikkiä elävää ihmistä. He olivat todella vihaisia, että olin kutsunut heidät maan alta, heidän lepopaikastaan, niin itsekkääseen ja typerään tarkoitukseen. Yritin kertoa heille, että voin palauttaa heidät heti takaisin, mutta he suuttuivat yhä enemmän. Kutsua ja lähettää heti takaisin? Miksi minä heidät oikein kuvittelin? Sen kun tietäisi, en ole koskaan saanut siihen vastausta. En itsestäni, enkä keneltäkään muulta.

Sielut repivät tärykalvojani ja painoin käteni päätäni vasten. Aivoni eivät kestäisi tätä, jos joudun tähän tilanteeseen joka päivä. En ole edes täysin toipunut eilisestä. Olin herännyt aamulla päänsärkyyn ja tällä hetkellä sielut nauroivat päässäni, käkättivät kuin sata käkeä olisi koputtanut puuta vasten samaan aikaan. Tällä kerralla kohde tosin oli aivokuorieni sisäpinta.

”Zilla! Kuuletko minua?!”

Ääni oli vaimea ja yritin nähdä eteeni, mutta sielut eivät sallineet sitä vaan toinen niistä ryntäsi heti aivojen takaosaan vaivaamaan näköhermojani.

”Kuulen! Auta minua! Ole varovainen!” huusin. Minulla on jokin aavistus, että kyseessä oli Laureline ja hän sentään tiesi, mitä odottaa. Minun pitäisi olla heti valmis auttamaan häntä, sillä sielut väsyvät nopeasti vaihdoissa ja me väsymme, kun he ovat pitkään meissä.

Yllätyksekseni kaksi ihan eri lämpöistä kättä tarttui minuun. Toinen oli hiukan viileä ja tarttui vasempaan käteeni. Toinen oli paljon lämpimämpi ja tarttui oikeaan käteeni. Kun sain silmäni auki, Laureline oli vasemmalla puolellani ja minulle tuntematon poika seisoi oikealla puolellani. He olivat onnistuneet erottamaan sielut toisistaan, mikä oli samalla tosi nerokasta, mutta samalla se vihastutti heitä varmasti lisää.

Seurasin kolme, neljä sekuntia, että Laureline näytti hallitsevan jotenkin tilannetta. Poika puolestaan oli alakynnessä ja henkäisin nopeasti keuhkoihini ilmaa ja laskeuduin jälleen maan tasolle tämän luokse. Laskin käteni pojan oikealle kämmenelle ja tunsin saman lämmön kuin hetki sitten. Sitä seurasi vinkaisu. Sielu ei jaksanut enää edes kunnolla kiljaista.

”Mikä sinun nimesi on?” kysyin sielulta.

Sandra

Ääni puhui kuin omaani, se tuli jostain sisuksistani. Kuin se ei olisi minä, mutta kuitenkin se oli minussa ja minä kuulin häntä.

”Lupaan, Sandra, että en kutsu sinua enää. Painan nimesi mieleeni ja annan sinun olla rauhassa, kunhan nyt palaat maan sisään”, puhuin hänelle matalalla äänellä. Sitten se hiljentyi hetkeksi kuin myöntymisen merkiksi ja painoin kämmeneni maata vasten ja päästin Sandran menemään.

Seurasi hetki, kun en kuullut mitään. En ketään sielua, en ketään ihmistä. Laureline katsoi minuun hämmentyneenä. Hän oli varmasti puhunut juuri jotain sielulle, vaikkei ollut itse kuullut sielun ääntä. Ei hän muuten olisi saanut sitä lähtemään. Poika tuijotti minua ja tajusin, kuinka lähellä olin tuota. Pojan takana näin paikalle jääneen lopun porukan. Osa oli kaikonnut, osa oli jäänyt paikalle katsomaan tapahtumia.

”Anteeksi”, rikoin hiljaisuuden ja jatkoin melkein heti: ”En olisi saanut tehdä sitä.”

”Mutta teit kuitenkin!” Alexa, kukapa muukaan? ”Olet ihan seko, et ansaitsisi olla olemassa! Veljeilet Helvetin Aaveiden kanssa!”, Alexa jatkoi ja sai joitain ihmisiä takanaan säikähtämään.

”He eivät ole-” yritin aloittaa, mutta Alexa keskeytti minut: ”Aaveita ne ovat ja sinä olet yksi niistä! Keneltä olet varastanut ruumiin, senkin hylkiö?!”

Seuraavaksi tapahtui jotain, mitä en yhtään odottanut. Laureline tuli taakseni ja painoi linkkuveitsen terän ranteeseeni niin nopeasti, etten ehtinyt estää. Älähdin ja verta tippui kengälleni.

”Mitä sinä-?” yritin aloittaa, mutta minut keskeytettiin taas: ”Aaveet eivät vuoda verta! Jos joku vielä uhmaa Zillan ihmisyyttä suutun tosissani! Jopa minä onnistuin auttamaan näitä ’sieluja’ vaikken edes kuule heitä! Zillalla ei ole mitään yliluonnollisia kykyjä, hän osaa vain puhua sielujen kanssa. Uskon, että taito kulkee suvussa, mutta koska Zillan vanhempia ei enää ole, emme saa tietää siitä sen enempää. Onko vielä jotain epäselvyyttä?!”

Laureline oli suuttunut tosissaan, näin sen hänen silmistään. Tuijotin häntä ja painoin samalla oikealla kädelläni vasemman käden haavaani. Se ei ollut kauhean syvä, mutta siitä oli tullut vahingossa aika pitkä. Vähitellen ihmiset alkoivat poistua paikalta ja lopulta jäljellä oli enää minä, Laureline, Alexa ja se poika. Laureline ja Alexa seisoivat vastatusten ja seurasin heitä samalla kun olin antanut pojalle luvan sitoa haavani kaulahuivillani.

Aluksi he eivät sanoneet toisilleen mitään, mutta sitten Alexa alkoi kyselemään Zillalta miksi hän seisoi minun puolellani ja eivätkö he eivät ole enää ystäviä. Laureline mietti hetken ja puhui sitten: ”Alexa… Olimme jo ekana päivänä niin best friends että jo siitä tajusin, etten kykene pitämään rimaa samana koko aikaa. Sinä olisit halunnut olla koko ajan sen ihmisen kanssa, joka yleensä olin ja olen. Mutta olen huomannut Zillan kanssa sen, että riman ei tarviste aina olla niin korkealla. Voin olla myös epävarma ja peloissani, että minut otetaan tosissaan ja minusta huolehditaan. Se tuntuu hyvältä.”

Alexa ei sanonut mitään. Hän vain nyökkäsi, yritti kai hymyillä Laurelinelle, mutta epäonnistui siinä ja poistui katsomatta enää minuun. Kun en enää nähnyt häntä, Laureline kääntyi puoleeni ja hymyili jotenkin tosi herttaisesti. En osannut olla hänelle vihainen, vaikka jotenkin olisin halunnut hänen menevän Alexan perään ja jättämään minut elämään omaa elämääni. Minusta kuitenkin tuntui, että oli tapahtunut jotain peruuttamatonta. Nimittäin se, että Laureline oli valinnut haluavansa olla minun seurassani.

”Oletko kunnossa?” Laureline kysyi minulta.

”Joo, kiitos hänen…?” Vastasin ja käänsin katseeni poikaan, joka oli juuri saanut aikaiseksi siistin painesiteen vasempaan käteeni.  

”Nimeni on Chris. Tai oikeastaan Christopher Liam Ray, mutta pyydän sinua kutsumaan minua Chrisiksi.”

”Kiitos… Chris.” Sanoin ja taisin punastua ensimmäistä kertaa ikuisuuksiin. Näin Laurelinen hymyilevän merkityksellisesti, mutta en kiinnittänyt siihen huomiota. He auttoivat minut seisomaan ja lähdin heidän kanssaan koululle. 

Mitä tykkäsitte? Kommentit piristää ihmeellisesti päivää^^ 

Itselläni oli aivan kauhea päivä tänään, mutta poikaystäväni sai sen muuttumaan paremmaksi.

Yritän taas jossain vaiheessa kirjoitella tarinaa lisää koneelle. Katsotaan kuinka paljon seuraava osa muuttuu kun kirjoitan sitä puhtaaksi. Ja jos joku ei tosiaan ola vielä tajunnut, tämä tarina on alkujaan mun yhdessä vihkossa käsin kirjoitettuna ja siinä vähän kestää kun kirjoittaa sitä koneelle miettien samalla kuitenkin, että tarinan juoni pysyy jotenkin samana (koska mä jotenkin innostun kehittämään kaikkea aina uusiksi). 

Ensi kertaan!

Tumma on taivas ja pimennetyt puut

Heips!

Päätin olla ahkera ja tulla jakamaan päiväkirjan toisen merkinnän. Ja hei, ne jotka eivät tiedä mistä otsikko on peräisin, hopihopi kuuntelemaan PMMP:n Pikkuveli!

Voisin myös laittaa loppuun tämän päivän #kuusimiitti kuvia, jossa siis olin @newspaperdolls ja @mintydollie kanssa!^^

Ite oon ottanut pari päivää nyt levon kannalta, sen verran päätä särkee :< Mutta jaksoin mennä töihin (jaksoin joo herätä 4:40...) ja nää kaks ekaa kuvaa on siis tältä aamulta joskus puoli kuuden aikaan kun pyöräilin töihin. Toivon myös, että ne tuo tunnelmaa seuraavaan tarinanpätkään. 

12.10.1991

Emme olleet huomioineet toisiamme sen päivän jälkeen, kun Laureline oli tullut luokseni. Hän oli kavereittensa kanssa, minä itseni. Hän tiesi nyt jaksamisestani ja jo ajatus, että joku tiesi siitä, helpotti oloani. Ja minä uskoin Laurelinea. uskoin, ettei hän ole sekaisin. Varsinkaan yhtä sekaisin kuin minä. Hänen kuvauksensa, mitä hän tekee, kun tuntee seuraajansa läsnäolon, kuulosti sen verran tutulta. Minä olen mennyt joskus pidemmällekin, vaikka kukaan ei ole seurannut minua. Ehkä siksi olenkin hullu.

Tällä jaksolle meillä ei ollut samoja kursseja, ihme kyllä. Emme näkisi toisiamme muualla kuin käytävillä ennen joulua. Minulle se on ihan okei, olen viettänyt aina jouluni yksin. Mutta se ei ole okei, etten saisi olla edes käytävillä. Halusin nähdä Laurelinen ja nähdä, että häntä ei ahdista mikään. Muutaman kerran olemme nähneet toisemme käytävällä ja katsoneet toisiimme. Laureline tervehti ja hymyili minulle. Itse en ole onnistunut siinä vielä.

Varjopuoli tässä on se, että Laurelinen kaverit ovat ottaneet asian raskaasti. Tämän kaverit ovat kiusanneet minua useinkin ja nyt he ovat alkaneet uhitella myös Laurelinea. Kuulin kerran käytävällä, kun he puhuttelivat Laurelinea ja käskivät häntä enää näkemästä minua. Laureline oli vain tokaissut, ettei voinut mitään koulun pitkille käytäville ja lähtenyt pois tilanteesta. Hänen kaverinsa eivät kuitenkaan uskaltaneet koskea häneen, sillä he kai pelkäsivät Laurelinen osaavan ja uskaltavan loitsia tai jopa kirota heidät.

Olin kävelemässä koulusta kotiin, kun kuulin sen taas. Pienempänä säikähdin, kuka itki ja missä, mutta nykyään tiesin, että itku kuului yläpuoleltani. Ei taivaasta vaan jossain puiden tasolta. Itku kuului ensin enemmän oikealta, mutta liikkui sitten puiden latvoissa tuulen mukana. Aloin hyssyttelemään, rahoittelemaan ääntä. Itku rauhoittui hiukan, mutta puiden liike ei loppunut. Kuin joku aiheuttaisi sen tahallaan. Kuka kehtasi tahallaan häiritä puiden oksissa piilottelevia sieluja? Juoksin pienen matkan puiden luokse ja saatoin erottaa puiden kahinasta ilkeää naurua.

”Hiljaa!” käskin ja äänet hiljentyivät hetkeksi. Silmäilin ympärilleni, sillä tunsin puissa olevan yhä jotain. Yhtäkkiä kuulin äänen suoraan sisältäni omasta päästäni. Se oli kamalaa. Painoin ensin käteni päätäni vasten, mutta ääni painoi minut maan tasalle ja lopulta vain pyörin nurmikolla päättömästi, kun yritin riuhtoa ääntä pois minusta. Mutta aina kun sain sen jotenkin toisen käteni päähän, se siirtyi takaisin päähäni ja luulin menettäväni tärykalvoni. Välillä se oli korkea ja välillä todella matala. Se kiusasi minua. Välillä se meni aivojeni näkökenttään ja tuntui kuin olisin nähnyt ääniaallot silmieni edessä, kun kuulin äänen kirkuvan sisälläni. Välillä se taas oli niin matala, että olin nukahtaa, mutta aina kun olin väsähtämässä, se taas nosti ääntään todella korkealle.

Yritin vielä kerran. Juuri kun olin saamassa ääntä oikeaan käteeni ja olin laskemassa sitä maahan, jotta ääni hukkuisi maan sisään, Laureline oli nähnyt minut jostain ja juossut luokseni. Hän tarttui käteeni yrittäen auttaa minua, mutta juuri silloin ääni siirtyi Laurelineen.

”EI!” huusin tajuamattani.

Oli paljon kauheampaa nähdä toinen siinä tilassa, kun kerran itsekin tiesi, kuinka kamalaa se oli. Laureline painui maahan ja yritin selittää, että voimakas kämmenen painallus maata vasten sinkoisi sen pitkälle maan sisälle, minne se kuuluikin. Yritin pitää Laurelinen istuma-asennossa, jotta olisi helpompaa siirtää ääni pois. Laureline ei kuitenkaan onnistunut, enkä minäkään enää jaksa kauaa. 

Tartuin häntä kädestä ja ääni tuli takaisin sisälleni. Nyt se aloitti matalalta, mutta onneksi olin valmiiksi hyvin hereillä. Yritin puhua äänelle matalalla äänellä, koska korkealla en ikinä onnistunut. Ääneni on luonnostaan aika kimakka, joten ääneni muuttui paljon, kun mumisin matalalla äänellä.

”En halua sinulle pahaa. Palautan sinut maahan, jos vain haluat”, sanoin ja sekunnin ajaksi ääni kuunteli ja iskin nopeasti kämmeneni maata vasten ja ääni irtosi minusta ja katosi maan sisään. 

Hengähdin ja istuin nurmikolle. Nostin katseeni Laurelineen, joka oli yhä siinä.

”Mitä se oli? Kuin jokin olisi kiskonut minua, minne sattuu”, Laureline kysyi.

”Jokin? Etkö kuullut ääntä?”

”Mitä ääntä?”

Eikä. Mikä minua vaivasi? Kuulin usein näitä ääniä kuin kuolleiden sielut mellastaisivat vielä maan päällä, tai oikeammin sanottuna puiden latvoissa. Miksi minä kuulin niitä ja muut eivät? En ole koskaan saanut vastausta ja nyt vielä minulta kysyttiin siitä.

”Zilla, sano jotain”, Laureline pyysi.

”Jos pelkäät tulevasi hulluksi, miksi kysyt asiaa hullulta?” Sanoin täysin saman lauseen kuin viimeksikin, kun Laureline oli tullut luokseni. Hän katsoi minuun ja yritti kai päättää, olinko hullu vai en. 

”Sinäkö siis kuulit jotain? Puhuitko sinä sille?” Laureline yritti vielä kysellä. Olin kuitenkin ihan poikki enkä jaksanut vastata, joten päädyin vain nyökkäämään.

Tilanne paheni sillä, että tajusin Laurelinen olleen kaupungilla Alexan ja Ninan kanssa. Laureline oli nähnyt jonkun kaupan ikkunasta minun pyörivän maassa ja juossut katsomaan, mikä minulla oli hätänä. Nyt paikalle oli osannut myös Nina ja Alexa, jotka olisivat ilman Laurelinen läsnäoloa varmasti lyöneet minua. Istuin yhä maassa ja nuo kaksi olivat Laurelinen vierellä kyselemässä mikä hänellä oli ja mitä olin tehnyt. Laureline ei aluksi sanonut mitään, mutta sitten avasikin suunsa.

”En todellakaan tiedä. Eikä Zillakaan sano asiaan mitään.”

Alexa ja Nina kääntyivät samaan aikaan katsomaan minua ja tilanne jopa vähän huvitti minua. Nuo kolme ihmistä vastaan minä ja minun kuulemani äänet. Itku oli juuri voimistunut ja katsoin ylleni ulottuvaan puuhun. En kääntänyt katsettani heihin puhuessani.

”Älkää nyt itkettäkö sitä enää enempää.”

”Ketä? Ei täällä ole ketään?” Nina jopa vavahti.

”Luulen, että se, joka oli sinunkin sisälläsi”, sanoin ja heilautin kättäni Laurelinen suuntaan ja jatkoin: ”Se taisi olla läheinen tuolle toiselle, joka keikkuu tuolla.” Katsoin puun latvaa ja kuvittelin sinne pienen levottoman sielun itkemässä vaikkapa äitisielunsa perään. He olivat varmaan yhdessä kahisuttaneet tähän mennessä näiden puiden latvoja silloin, kun ei tuullut.

Kaikki kolme katsoivat minua kuin hullua ja Nina pyysi muita jo lähtemään kanssaan. Laureline nousi ja vilkaisi puun oksaa. Nyt ei tuullut, eikä muut puut vieressä kahissut, mutta yksi ainoa puu muistutti kuin olisi ukkosmyrskyn keskellä. Nina oli jo kauempana ja Alexa tarttui Laurelinea ranteesta vetääkseen hänet pois paikalta. Kesti hetken, että he lähtivät ja Laureline vilkaisi vielä toistamiseen taakseen.

Kun en nähnyt enää heitä, käännyin puuta kohden.

”Haluatko seurata häntä?” kysyin seisoessani puun edessä.

Kävelin puun viereen ja laskin kämmeneni runkoa vasten. Ääni oli korkea, selvää lapsen itkua. Hän oli kuitenkin pienempi ja sain hänet helpommin maan sisään. Outoa, miten sielutkin kaipaavat toisiaan, mutta minä olen tällainen kummajainen. Kuin en olisi ihminen enkä sielu, mutta osaan silti kommunikoida kummankin kanssa. 

----------

Mitä tykkäsitte? Kiitos kommenteista!^^ 

Päiväkirja, jota en koskaan kirjoittanut

(Joo leikin Ipiccyllä ekaa kertaa...)

Ennen kuin annan Zillan kirjoittaa päiväkirjaansa, jota hän ei koskaan oikeasti kirjoittanut, voisin hiukan selittää.

Olen suoraan sanottuna asettanut itselleni riman liian korkealle kuvatarinan seuraavaan osaan. Tarvitsen sen tekemiseen aikaa, enkä osaa sanoa tarkkaan kuinka paljon.

Sen sijaan, sanoin kuukausi sitten instagramin puolella, että voisin julkaista keskeneräistä pöytälaatikkokirjoitelmaani Zillan tarinasta. 

Joten eiköhän sitten siirrytä itse tarinaan :)

1.9.1991.

Olin vasta tutustunut Laurelineen kun hän tuli sinä iltana luokseni. Olimme olleet joillakin kursseilla samaan aikaan ja tehneet jotain ryhmätyötä isommassa porukassa. Hädin tuskin siis edes tunsin tuota, kun hän tuli sateisena iltana oveeni koputtamaan. Hänen vaatteensa olivat ihan märät ja hänen kosteat hiuksensa valuivat pitkinä kylkiin asti. Hänen silmänsä olivat hiukan pelokkaat kun hän vilkuili kadulla ympärilleen.

"Minua seurataan."

"Kuka sinua seuraa?" kysyin.

"En ole täysin varma, sillä hänellä on voimakas suojautumisloitsu yllään."

"Tule sisälle sieltä. Ei parane kohdata voimakkaampaa väkipakolla."

Laureline näytti yllättyneen ehdotustani, vaikka varta vasten oli koputtanut oveeni. Hän kuitenkin taisi ymmärtää pointtini ja nyökkäsi. Astuin oven suusta pari askelta, että hän mahtuisi sisään. Vasta silloin huomasin, ettei hänellä ollut kenkiä jalassaan. 

"Kuinka hän pääsi yllättämään?" kysyin.

"Kuka?" Laureline vaikutti hetken ihan puulla päähän lyödyltä.

"Se sinun seuraajasi."

"Minä... Olin kotonani. Isäni ei ollut kotona, mutta joku siellä kuitenkin oli. En ole varma oliko se varas vai isääni oottava vieras, mutta hän uhkui niin suurta murhanhimoa, että minua oikeasti pelotti. Lähdin niiltä sijoiltani ensin huoneeseeni, mutta kompastuessani sängyn kulmaan, vieras kuuli minut ja tulin sitten ikkunastani pihalle. Vieras oli alkanut jyskyttää oveani ja päätin vaihtaa maisemaa. En uskaltanut kohdata tuota, vaikka en varsinaisesti edes tiedä, kuka hän oli. Olen pahoillani, kun häiritsin sinua."

En ollut varma oliko Laureline tosissaan. Hän oli kuitenkin luokkansa paras, eikä näyttänyt koulussa pelkäävän tai edes jännittävän mitään. Kysymys olikin, että oliko Laureline keksinyt jonkun tyhmän jekun vai pelkäsikö hän todella jotakuta noin paljon?

"Sinä asut vielä isäsi luona?" Oli kuitenkin kaikista kysymyksistä ensimmäinen, joka pääsi huuliltani. Laureline nolostui hetkessä. Osuin vanhingossa aika arkaan paikkaan.

"En ole ehkä mikään pikkutyttö, mutta minä ja isäni olemme tottuneet tilanteeseen. Äläkä edes kysy äidin tai ystävien luona asumitsa. Olen ihan sujut asian kanssa."

Olisin oikeasti kysynyt sitä. Ei Laureline tyhmä ole. Siksi minua ehkä pelottikin koko tilanne. Miksi juuri minä? Miten hän oli osannut minun asunnolleni? Milloin muka yksi koulun fiksuimmista oppilaista tuli minun luokseni kun häntä pelotti? Minua pelotti jo ajatuskin. Hän oli paljon vahvempi kuin minä. 

"Pikkutyttö tai ei, oletko luonnonlapsi vai haluatko villasukat jalkaan?"

Kysymys, jota Laureline ei taaskaan osannut odottaa. Outoa nähdä hänet noin hämmentyneenä. Eikö kukaan ole ikinä tarjonnut hänelle villasukkia?

"Miksi olet yhtäkkiä niin huomaavainen?" Laureline töksäytti. Seisoimme vieläkin yksiöni olemattomassa tuulikaapissa ja katsoimme toisiamme.

"Miksi muuten tulit tänne? Sanomaan, että sinua seurataan ja että olet liikkeellä ilman kenkiä?"

"Älä käännä kysymystä. On totta, että minua seurataan, eikä minulla ole juuri nyt kenkiä jalassani, mutta miksi nuo asiat saavat sinut koulun hiljaisesta ja murjottavasta tytöstä huolehtivaiseksi neidiksi?"

"Miksi ei saisi? Kyllä minäkin sinun sijassasi etsisin suojaa ja seuraa."

"Etsitkö sinä joskus seuraa?"

En tajunnut puhuvani itseni pussiin. Aloin jo vahvasti epäillä, että Laureline olisi jekuttanut minua ja kohta hänen pari opiskelukaveriaan ilmestyisivät kulman takaa nauraen. Mutta niin ei käynyt. Seisoimme tuulikaapissani samoilla paikoilla, minä katse maassa tuntien Laurelinen katseen minussa.

"Miksi tulit tänne?" säikähdin hiukan vapisevaa ääntäni. 

Kysymys oli koko ajan kalvannut minua, eikä Laureline ollut edes vastannut ensimmäiseen kysymykseeni. Mokoma kysymyksien vääntäjä. Toivoin vain Laurelinen lähtevän pian ja jättävän minut rauhaan. 

"Ajattelin, että sinä uskoisit jonkun seuraavan minua. Onhan kuitenkin aika järjetöntä, että minä ´uusin ja rohkein koululainen TuTa -ryhmässä` olen tälläinen arkajalka tosipaikan tullen. Ajattele nyt vaikka Ninaa ja Alexaa. Olen ehkä viettänyt heidän kanssa paljon aikaa koulussa, mutta eivät he uskoisi minua. He ennemminkin nauraisivat ja sanoisivat, että ei saa säikytellä tollaisilla vitseillä."

"Mitä sinä teet sillä, että uskon sinua?"

"Sitä, etten luule itseni seonneen, tulleen hulluksi, alkanut kuulemaan asioita, aistineen jotain mitä ei ole."

"Se olisikin aika kova paikka sulle, vai? Että kaikki luulee sun olevan hullu ja puhuvan aaveitten kanssa? Sekö ei olisi kivaa?" aloin jo suuttua.

"Zilla..." Laureline yritti aloittaa.

"Ei! Mene jo! Olen mieluummin hullu yksikseni kuin kenenkään kanssa! Älä tule enää luokseni!"

Olin huutanut. Laurelinelle. Omassa tuulikaapissani. 

Hän otti askeleita. Ei ovelle kuten olin olettanut, vaan lähemmäksi. Välissämme ei ollut melkein mitään. Silmäni olivat hänen paljaissa varpaissaan. Hän oli värjännyt varpaankyntensä vaaleanpunaisiksi. 

"Etsitkö sinä joskus suojaa?"

Tajusin vasta sekunnin päästä, että hän viitasi taas omiin sanoihini ja ajatuksiini siitä, että hän on paljon vahvempi kuin minä. 

"Etsin. Mutta eripaikoista kuin muut ihmiset." En ollut myöntänyt asiaa itselleni kauhean usein ja sanoin sen nyt Laurelinelle.

"Ei pimeydessä ole kuin pimeyttä. Mutta valossa näkee muutakin kuin valoa. Penkin, jolla istua. varjon, jonka alle mennä suojaan. Ihmisen, jolta pyytää apua."

"En minä tarvitse apua."

"Sanoit, että etsit suojaa. Mitä tarkoitat sillä?"

"Viihdyn kyllä yksin. Pimeässä. Ettei kukaan näe. Enkä minä näe muita. Joskus vain tuntuu... etten aina jaksa seistä."

"Eli tarvitset apua seisomiseen?"

"Jos väen vängällä haluat sanoa sen noin."

"Jos minä autan sinua seisomaan, voisitko sinä uskoa minua?"

Nostin katseeni hänen silmiinsä. Ne olivat yhä hiukan pelokkaat, mutta varmat. Oliko se tyyppi vieläkin hänen perässään?

"Jos pelkäät tulevasi hulluksi, miksi kysyt asiaa hullulta?"

"En minä ole sinua hulluksi sanonut."

Hetken hiljaisuuden jälkeen Laureline säpsähti ja kääntyi. Hän avasin ulko-oven varovasti. Tulin hänen taakseen nähdäkseni, mitä hän näki. En kuitenkaan nähnyt mitään.

"En tunne enää hänen läsnäoloaan", Laureline mutisi.

"Hänen?"

"...olen tuntenut samalla lailla jo useasti. Tuntuu kuin se tyyppi seurasi minua säännöllisin väliajoin."

"Mitä olet tehnyt muulloin?"

"Sammuttanut huoneeni valot, mennyt parvelle ja ottanut tikkaat pois ja odottanut yksin usein montakin tuntia, että se tyyppi menisi pois."

"Onko se mennyt?"

"Joo. Muttei ikinä näin nopeasti."

"Laureline..."

"Niin?"

"Minä taidan uskoa sinua."

Kuulisin mielelläni mielipiteitänne tästä^^ Tarina on jo nyt pitkähkö vihkossani ja minun pitäisi kehitellä sitä paljon lisääkin. Mutta nyt voisin yrittää julkaista näitä muutamia osia sillee ei-niin-harvoin-kuin-yleensä kun ne kerran mulla on olemassa. Tosin tämänkin osan puhtaaksi kirjoittamisessa kesti aikansa. Kävin jopa ulkona kuvaamassa Zillaa ja tuota ruskeatukkaista naista. Käyttäkää vaikkapa sitä päätänne selvittääksenne, kuka hän on. Sanokaa myös inhositteko mun näitä muokkaamia kuvia? 

Ensi kertaan! Fiuu-

Tutun tuoksu

Violet: *juoksee hengästyneenä*

Violet: Huuh... se teki hyvää. Pää räjähtää vähemmästäkin.

Poju: Ai mistä?

Violet: Valitset sitten aina huonoimman ajankohdan puhua! Olisin halunnut olla hetken yksin ja hengittää vapaasti. Onko se liikaa vaadittu?

Poju: Mutta olet sentään yksin nytten! Ja minä en ole puolestani voinut hengittää vapaasti vuosiin, ota sekin huomioon ennenkun alat puhumaan vapaudesta!

Violet: ...Missäköhän olen. Juoksin aika kauas ajatuksissani.

Poju: Älä minulta kysy, sinä se tässä olet joka näkee eteensä.

Violet: Nyt turpa kii-

?: Kertaalleen vielä. "Mene lähelle rantaa, näet sieltä pitkälle johtavan tien, josta ensimmäisestä oikealle lähtee polku punakattoisen talon luokse...

Poju: Violet, mikä sinulle nyt tuli?

Violet: *Ei saa sanaa suustaan*

?: "...Älä vain mene sisään vaan odota tarkkaillen. Kun talosta tulee henkilö jonka tunnet..."

Violet: *silmät suurina* ...sisko? Oletko se sinä? Mitä, miten...?

?:Tunnemmeko me? Keskeytit ajatukseni, tolvana!

Violet: Älä tolvanaksi nyt nimittele, Suski!? Etkö tunnista siskoasi? Onko siitä niin pitkä aika kun olet nähnyt pikkusiskosi? Missä vaiheessa muutuit takaisin ihmiseksi?

Poju: Violet, rauhoitu! Mieti vähän!

Violet: Ja sinä hiljaa! Eh, anteeksi sisko, en tarkoittanut sinua.

?: Olet outo. Tarvitsetko apua?

Violet: On totta, että taisin eksyä, mutta se ei haittaa enää yhtään. Missä sinä olet ollut? Miten olet siinä?

?: Tule, minä autan sinut päätielle, jutellaan matkalla.

Violet: Okei, tehdään niin! Tarkoitan kiitos!

?: Ole hyvä.

Poju: Violet, älä tee tätä...

Mia: Mitä nyt Livia? Miksi lähdimme Violetin perään? Ja miksi puhuit sisällä hänelle vain jostain "läheisestä ihmisestä"?

Livia: Koska Violet ei ajattele. Kohta joku Zilla on sen niskassa ja kaikki mitä me tiedetään ja ollaan selvitetty on ollut turhaa! Puhuin Violetille läheisestä ihmisestä, koska hän ei muista tarkasti kyseistä ihminen kun on ollut niin pieni. Hän kuitenkin voi haistaakin tutun tuoksun. 

Madame: Tarkoitatko, että Violetilla ei olisi sisarusta vaan joku "läheinen"? 

Livia: Niin minä itse uskon ja nyt Zilla voi käyttää tätä tietoa hyväkseen!

Madame: En ymmärrä miksi juuri nyt? Violethan lähti vain haukkaamaan happea, ei kai sitä voi joka kerta tarkkailla kun hän menee yksin ulos?

Mia: Voisin kysyä ihan samaa.

Livia: Mutta Mia! Sinähän itse sanoit sen! Zilla on aivan kaiken takana, kaiken! Jos se saa nyt Violetin ansaan, olemme pulassa!

Mia: Se oli enemmänkin kysymys... Hei, tuolla tapahtuu jotain!

Zilla: Loistavasti toimittu tyttöseni. Auta nyt minua niin viedään hänet kotiin.

?: Mutta äiti! Onko meidän oikeasti pakko? Ei Violet ole tehnyt mitään pahaa!

Zilla: Toimi! Älä mukise tai muutan sinut takaisin koiraksi!

?: ...hyvä on.

Livia: Tätä juuri pelkäsin. Meidän täytyy mennä perään ja olla nopeita!

Mia: Mutta entä suunnitelma? Miten Pojun käy?

Livia: Nyt pitää hiukan soveltaa, mutta runko on yhä sama... Jos Zilla muuttaa Violetin koiraksi en voi tehdä muuta kuin... Mia! Hae Möky ja seuraa meitä! Madame, tule mukaani. Madame?

Madame: Mm... mitä?

Livia: Käskin sinua tulemaan mukaani. Nyt on kiire!

Mia: Odota! Madame, miksi sinä tuijotat tuota tyttöä?

Madame: Sori Mia, on kiire kuten Livia sanoi.

Mia: Ei kun nyt selität! Sinä tiedät kuka tuo tyttö on!

Livia: Madame?

Madame: ...hänen nimensä on Sandra. Tapasin hänet pienempänä äideiltämme salaa. Isämme esitteli meidät toisillemme.

Mia: Isänne...?

Livia: Johan alkaa selvitä. En silti ymmärrä, miksi Zilla on tappanut isäsi, jos he ovat olleet... mutta emme voita mitään miettimällä, meidän on mentävä! Tule Madame! Mia, ole nopea että ehdit seurata meitä!

Mia: Hyvä on, hyvä on... En vain ymmärrä miksi tarvitsemme Mökyä. Mutta sen ymmärrän, että Madame on jättänyt paljon kertomatta minulle...

Madame: ...

Livia: Te kaksi! Nyt ei ole aikaa riidellä! Yritän ehtiä siirtämään Violetissa olevan Donin osan Madameen ja Madamessa olevan 2/10 osan Donia Violetin ruumiiseen! Mökyä tarvitsemme saadaksemme Violetin huomion, jos Zilla on jo muuttanut tämän koiraksi! Tajuttu? Hyvä!

Jei! Sain vihdoin kasattua tarinaa! Se olikin vähän jäänyt ja piti oikein muistella mitä tässä oikein on tapahtunut. Kuvat on siis kännykällä otettuja, joten suurin osa on sen takia pystykuvia. Ja oon kuvannu noi kuvat jo aikaisemmin, nyt piti vaan saada käsikirjoitus ojennukseen. Ja luulen että jos kerran olen julkaisemassa Zillan tarinaa jossain vaiheessa, jätän sen varaan joitain asioita, jotka auttavat ymmärtämään tätäkin tarinaa. Mutta mun pitää hioa sitä vielä^^ Eipä mulla muuta, kiva jos tykkäsitte tästä postauksesta, nähdään taas seuraavassa!

HELP! Picmonkeylla ei näköjään pysty enää tallentamaan muokattuja kuvia ilmaiseksi ja oon ihan yhyy. Tiedättekö jotain ilmaisia ja helppokäyttöisiä muokkausohjelmia? Kiitän jo etukäteen!