Herääviä Voimia

Heipsan!

Halusin pitkästä aikaa julkaista jotain omia tekstejä tänne. Uusia tarinoita on ollut mielessä, eniten mielen päällä pyörii Alisan ja Nana-Anitan tarina, mutta se on niin alkutekijöissään, ettei mulla oo siitä antaa vielä mitään näytettä. Sen sijaan mun teki mieli vihdoin julkistaa seuraava osa Merin ja Livian tarinaa, tää luku on hetken saanut hautua docsissa, ja nyt avasin sen taas ja tuli sellanen olo, että miksen oo julkassu tätä aikaisemmin, täähän on hyvä! Tästä seuraava osa on enemmänkin kysymysmerkki, jota tekee mieli muokata, mutta tätä ei tehnyt mieli muokata yhtään, joten se oli mulle merkki tehdä tää postaus. Toinen merkki oli se, että otin yksi päivä aivan uskomattoman hienoja kuvia Meristä, joita ripottelen tuttuun tapaan tarinan sekaan. Elikkä nauttikaa kuvista ja tarinasta, olkaa hyvä!

Huhtikuussa tapahtui se, mitä Selja ja Jouka olivat innolla odottaneet.

Heidän ensimmäinen lapsensa syntyi ja se oli tyttö.

Tyttö oli kaikkien mielestä ihana ja kaunis. Juuri 11 vuotta täyttäneen Merin mielestä lapsi näytti yllättävän paljon häneltä itseltään, mutta ei kehdannut sanoa asiasta mitään. Hän halusi tällä hetkellä enemmän auttaa uutta sisartaan kuin aiheuttaa kitkaa perheen välille. Siitä ei olisi ollut mitään hyötyä ja Meri muutenkin oli tottunut pitämään omat asiat itsellään. Oli selvää että jopa Selja ja Jouko pelkäsivät mitä hän voisi tehdä. Hän ei halunnut riskeerata kaikkea olemalla hankala, sillä oli alkanut tykätä elää enemmän perheessä kuin omillaan. 

Toukokuun ensimmäisenä päivänä maailmaan saapunut tyttö kastettiin ja hän sai nimekseen Livia Mielo Seljantytär. Selja halusi nimenomaan kutsua molempia lapsiaan omiksi tyttärikseen. Jouka lopulta myöntyi tähän, mutta sanoi, että jos he saisivat pojan, tätä tulisi sanoa Joukanpojaksi. Selja suostui ehdotukseen, sillä halusi itsekin saada enemmän lapsia. Ensimmäinen oma lapsi oli silti rakkain ja Meri huomasi saavansa vähempää huomiota Livian tullessa perheeseen. Meri vietti yhä enemmän aikaa itsekseen ja huomasi kaipaavansa jotakuta toista. Jotakuta, jota hän ei millään saanut mieleensä. 

Sillä aikaa kun Meri vaipui omiin ajatuksiinsa, Selja alkoi huomata, ettei hänen oma biologinenkaan lapsi ollut täysin normaali. Livia oli ehkä vielä sylilapsi, mutta pärjäsi todella vähällä syönnillä ja lepäämisellä. Lapsi oli luonnottoman kauan hereillä niin pieneksi ja tuli kylläiseksi hetkessä. Lapsi löysi kätensä ja jalkansa hädin tuskin kuukauden ikäisenä. Selja ei ehkä ennen ollut ollut äitinä näin pienelle, mutta hän tiesi normaalin ihmisen kehityksen. Tyttö kasvoi nopeammin kuin olisi pitänyt ja Selja huolestui. Mistä oikein on kyse?

Eräänä päivänä Meri otti esille salaiset muistiinpanonsa ja hänen silmiinsä osui kirjoittamansa lause, jolla hän oli parantanut Seljan käden. Siitä oli niin kauan, että muisto parantamisen taidosta oli vaipunut taka-alalle. Sitten Meri sai ajatuksen, jota halusi kokeilla. Hän nousi huoneestaan ja meni keittiöön etsimään jotain terävää. Kun hän löysi sopivaksi katsomaksi veitsen, hän tuli takaisin huoneeseensa, laittoi oven lukkoon ja istahti omalle sängylleen. Hän hengähti syvään ja painoi veitsen ranteelleen. Hän muisteli hetkeä Seljan vierellä ja sanoja, jotka oli lausunut. Hän laski toisen kätensä viillon päälle, sulki silmänsä, ja lausui sanat. Haava parani ja Meri tunsi olonsa todella hyväksi. Kuin uinuva voima, hänen sisällään virtasi syvä energia, jonka tunteessa Meri nautti erittäin paljon. Hän ei kuitenkin kokenut järkevänä säilyttää keittiön veistä omassa huoneessaan. Miten hän löytäisi enemmän sanoja itselleen, jos parantamis tilanteita ei tulisi?

Meri tuntui olevansa umpikujassa. Hän todella halusi tätä, mutta pelkäsi uhmaavan turvallista elämäänsä. Tätä pohtien hän avasi ovensa lukon ja meni keittiöön pesemään veistä. 

Jouka sattui olemaan keittiössä juomassa ja hätkähti huomatessaan Merin kädessä olevan veitsen.

”Onko tuo verta? Mitä sinä olet tehnyt?” Jouka kysyi hiljaa, ettei Selja kuulisi häntä viereiseen huoneeseen. 

”Anteeksi. En voinut sille mitään, mutta halusin kokeilla voimaani itseeni. Paransin viiltohaavan hetkessä ja oloni on upea”, Meri myönsi tekonsa.

”Sanoin, että et saa tehdä sitä enää ikinä! Et edes itseesi!” Jouka kihisi raivosta, mutta piti äänensä matalana. 

”Et kyllä sanonut, etten saisi tehdä sitä itseeni. Eikä mitään edes sattunut”, Meri totesi ja alkoi ottamaan puhdasta vettä nurkasta olevasta saavista pesualtaaseen.

”Mutta olisi voinut sattua! Et voi taata kaikkien turvallisuutta kokeidesi kanssa!” Jouka  raivosi ja alkoi menettää otetta äänestään.

”Turhaan sinä huolehdit. En ikinä haluaisi vahingoittaa ketään teistä. En edes osaa mitään sellaista”, Meri puhui tyynesti ja alkoi pestä veistä pesualtaassa huolellisesti.

”Miten sinä voit muka tietää sen? Viimeksikin sanoit saaneesi sanat vain siinä hetkessä kun näit Seljan haavan. Mistä sinä voit tietää mitä tapahtuu seuraavaksi ja mitä saat taas päähäsi?”

Jouka puhui ja oli hiukan rauhoittunut. Meri ihmetteli, kun tällä kertaa miehen sanoista huokui oikeasti huoli. Olihan heitä nyt yksi enemmän. Jouka oli selvästi huolissaan siitä, että Meri ehkä tekisi Livialle jotain. Hänestä oli kuitenkin tullut isä. Isä, jonka talossa asui myös haltia voimia omaava ihmislapsi. Vähemmästäkin jokainen isä olisi huolissaan ja Meri yritti ymmärtää sen.

”Olet oikeassa. Tilanteen tullen sain sanat. En kuitenkaan usko, että tulee koskaan tilannetta että haluaisin satuttaa ketään. En ole sellainen”, Meri puhui vähän lempeämmin ja halusi itsekin uskoa sanansa. Eihän hän olisi sellainen? Ei kai hän haluaisi satuttaa ehdoin tahdoin ketään?

Hän halusi itsensä olevan sellainen. Niin itsensä kuin kaikkien tähden.

Jouka helpottui hiukan tytön asenteen muutoksesta, mutta katseli tuota tarkkaavaisesti, kun tyttö liikutti sormiaan terävää veistä pitkin taitavasti.

Seinän takaa samaan aikaan Selja oli nukuttamassa kuuden viikon ikäistä Liviaa, mutta tyttö ei edes huonon yön jälkeen halunnut nukkua. Mikä ihme tyttöä oikein vaivasi?

Lopulta hän otti tytön kehdostaan ja nosti rinnalleen. 

”Onko sinulla nälkä? Sinut tuntien ei tietenkään ole. Voisitko kertoa, mitä oikein kaipaat?” Selja puhui lapselleen, jota alkoi keinuttaa sylissään. Silloin tyttö nosti päätään kuin sanoakseen jotain ja Selja siirsi sormensa nopeasti tytön kaulan taakse. 

”Älä jooko tee noin. Satutat vielä niskasi joskus kun teet noin”, Selja puhui. 

Livia tuijotti Seljaa kuin olisi kuullut hänen sanansa. Tyttö seurasi katseellaan Seljan liikkeitä ja oli yhtäkkiä ihan rauhallinen. Selja ihmetteli pikkuisen rauhoittumista ja paransi kaulakorunsa asentoa kaulallaan, joka oli hiukan kuristanut Seljaa. Sitten hän tajusi pikkuisen katsovan hänen koruaan. Jouka oli tehnyt sen Seljalle Livian syntymän jälkeen. Jouka oli veistänyt puusta sydämen muotoisen esineen, joka näytti Merin mielestä kuulemma kalan pyrstöevältä. Selja oli vain naurahtanut Merin mielikuvitukselle, mutta nyt hän oli hämillään siitä, kuinka pikkuinen Livia tuntui tuijottavan sydämen muotoista korua pitkään.

Selja laski tytön Seljan omalle sängylle makaamaan ja otti korun kaulastaan pois.

”Pidätkö siitä? Eikö olekin kaunis?” Selja puhui lapselle ja roikotti koruaan tytön päällä.  Tyttö yritti tarttua naruun muttei yltänyt. Selja hymyili tytön yritykselle tarttua ja laski korua alemmas.

Tällä kertaa Livia sai tartuttua koruun ja veti sitä alaspäin. 

”Hei, varovasti sen kanssa. Miten sinä osaat jo tarttua noin pikku sormillasi?” Selja ihmetteli ääneen. Hän yritti irrottaa tytön otetta korusta, mutta huomasi tytön puristavan korua tosissaan. 

”Hei. Älä tee noin. Tuo ei ole kivaa”, Selja sanoi huolestuneena enemmän tytöstä kuin korusta.

”Kivaa”, kuului hento ääni ja Selja säpsähti ja irrotti otteensa korustaan.

”Miten ihmeessä sinä sanoit sen? Ei kai se voinut olle mikään muu?” Selja pelästyi ja katseli nopeasti huoneessa ympärilleen.

”Kivaa”, kuului helkkyvä ääni, kuin Livia olisi nauranut.

Selja käänsi katseensa jälleen tyttöön ja säikähti pahasti.

Koru leijui ilmassa Livian yläpuolella ja tyttö katseli sitä ja näytti nauravan.

”Kivaa, kivaa”, Livia sanoi jälleen ja hymyili leveästi. 

”Ei! Ei ole kivaa!” Selja huudahti kovempaa.

Seljan huudahdus sai tytön hiljaiseksi ja koru tippui tytön rintakehän päälle. Hetken päästä ovi Seljan takana avautui ja Jouka tuli esiin.

”Onko jokin hätänä?” Jouka kysyi ja katsoi kysyvästi Seljaa ja vilkaisi myös tyttöä heidän yhteisellä sängyllään.

”Onhan tytöllä kaikki okei?” Jouka kysyi uudestaan, kun Selja ei saanut sanaa suustaan.

”No ei ole! Tyttö on vasta kuusi viikkoa vanha eikä hän nuku ja lennättää koruani ja sanoo kivaa!” Selja parahti ja sai Joukan säpsähtämään.

”Mitä? Mitä juuri sanoit?” Jouka katsoi Seljaa hämillään. 

”Se mitä sanoin on totta! Hän ei ole aikoihin nukkunut ja on yhä pirteä! Ei tuo ole normaali lapsi!” Selja parahti jälleen kiihdyksissään. 

”Olen pahoillani”, kuului varovainen ääni Joukan takaa. Selja tuli ovelle ja näki Merin Joukan takana. Joukakin kääntyi Merin puoleen ja kysyi tytöltä, mitä tarkoitti sanoillaan.

”Luulen, että kyse on käyttämistäni sanoista haavaasi. En tajunnut käyttäväni voimiani niin paljon. Se on vaikuttanut vereesi, verenkiertoosi. Siten sitä voi olla myös lapsessa. Olen niin pahoillani!” Meri sanoi ja rupesi itkemään hiljaisella äänellään. 

Selja ei osannut päättää järkyttyikö hän enemmän tytön sanoista vai siitä, että näki Merin itkevän ensimmäistä kertaa. Hän seisoi hetken nieleskellen paikoillaan, katseli välillä miestään ja välillä tyttöä, jonka hän oli ottanut huostaansa kuin oman lapsen. Hänestä tuntui kuin ei tuntenut tuota tyttöä ollenkaan, mutta jokin tytössä oli, mikä sai hänet heltymään.

”Rakas, älä itke. Tule tänne”, Selja pyysi ja avasi kätensä. Tyttö tuli ja painautui äitinsä syliin ja itki vielä hetken ennen kuin rauhoittuu. Kun hän rauhoittui, hän kääntyi Livian puoleen ja hetken kaikki kolme ihastelivat pikku tyttöä, joka leikki Seljan kaulakorulla leijutellen sitä hassusti eri tavoin itsensä yläpuolella ja nauroi.

”En todellakaan halunnut tätä kenellekään toiselle. En tiedä mitä voin tehdä”, Meri sanoi ja jäi katsomaan omia käsiään. 

”Ihana kuulla, että olet sitä mieltä. Olen liikuttunut sanoistasi ja näen että olet pahoillasi. Et tuntenut voimiasi silloin kun paransit minua, etkä tunne vieläkään. Siksi pyydän ettet tee Livialle mitään”, Selja puhui Merille.

”Mitään? Tarkoitatko että annat noin pienen lapsen kasvaa voimiensa kanssa?” Meri kysyi häkeltyneenä. Hän ei olisi uskonut Seljan ratkaisua, ellei olisi kuullut sitä itse. Äiti oli aina ollut toisen kaltaisten päätösten takana ja opettanut häntäkin oppimaan paljon ihmisten tapoja toimia erilaisissa tilanteissa. 

”Tarkoitan. Pyydän ettet koskaan yritäkään viedä niitä voimia häneltä, sillä en halua että teet mitään, mitä et tiedä. Olen kyllä järkyttynyt, mutta olenhan kasvattanut sinuakin. Kyllä minä vielä toisen voimia omaavan lapsen kasvatan. Tarvitsen siihen kuitenkin myös teidän apua. Lapsi on pieni eikä tiedä tästä maailmasta. Kyläläiset eivät saa nähdä häntä tekemässä omiaan. Haluan, että autatte minua suojelemaan häntä maailmalta”, Selja puhui sekä Merille että Joukalle. 

Jouka selvästi olisi halunnut asioiden menneen toisin. Hänestä näkyi suuri järkytys. Hän ei todellakaan avioon astuessaan toivonut saavansa kahta voimia omaavaa tyttöä.

Ainoa asia, mihin hän suostui vastaamaan, oli se, että Meri ei saa koskaan kokeilla poistaa voimia Liviasta. Se olisi liian vaarallista kun kukaan ei tiennyt seurauksia. 

Jouka olisi halunnut sanoa Merille vaikka ja mitä, mutta Selja toivoi tytön menevän huoneeseensa, sillä halusi jutella miehensä kanssa. Meri katsoi heitä hetken ja sanoi sitten menevänsä. 

Kun Merin huoneen ovi oli mennyt kiinni, Seljan ensimmäinen kysymys Joukalle oli:

”Kestäisitkö sen, jos sanoisin, etten haluaisi enää synnyttää lapsia?”

Kysymys oli tullut Joukalle liian yllättäen, niin kuin tieto Livian voimista. Hän ei osannut sanoa mitään. Hänestä tuntui kuin kaikki mitä hän oli toivonut, oli hupenemassa hänen käsistään. Iso perhe, omien poikien kasvattaminen ja opettaminen. Normaali perhe. 

Silti jo saman päivänä syntyi hiljainen päätös siitä, etteivät he enää haluaisi tähän perheeseen lisää lapsia.

Kaksi pientä tyttöä saisivat riittää. Kaksi tyttöä, joiden veressä virtasi heidän tietämättään haltioiden veri.

Vain Selja ja Jouka voisivat vaikuttaa vanhempina siihen, millaiset olosuhteet antaisivat lapsilleen. He halusivat antaa perheen, joka pitää yhtä, vaikka mitä tapahtuisi.

Mitä tykkäsitte tarinasta?

Nämä kuvat saa mut muistamaan tuon illan joka kerta uudelleen.

Sateenkaaren ilmestyessä taivaalle en vain osannut pysyä sisällä.

Sateen jälkeinen ihanan kostea keli ja hengitin sisääni raikasta ilmaa.

Punertava taivas teki kaikesta ihanan värikästä, kaikki ympärillä tuntui kuin leffasta editoidulta, paitsi että ei ollutkaan.

Varmaan pari tuntia vain kuvasin ja fiilistelin kaikkea, oltiin Merin kanssa ihan metsänhaltijoina paikalla hengittelemässä, tuntui kuin kodilta.

Meri oli ainakin ihan kotonaan, hän nautti täysin rinnoin!

Tuo oli hänen iltansa olla pitkästä aikaa vapaa.

Thank you for reading this far!

Puolet elämästä?

 

Hei taas pitkästä aikaa!

Aikaa on vierähtänyt ja tehnyt tepposensa. En ole oikeasti 100% varma olenko nukkeillut puolet elämästäni vai en, mutta siltä tää ainakin tuntuu. Täytin marraskuussa 28 vuotta ja poden jo nyt muistinmenetystä... Myös näin loppuvuodesta syntyneenä, mulla menee oikeasti välillä sekaisin, minä vuonna oon ollut minkäkin ikäinen, kun tuntuu et oon aina vuoden jäljessä omissa ajatuksissani. 

Minulla on muistikuva nukkeilun aiheuttamasta innostuksesta ja se menee lukion ekalle vuosiluokalle, kun muistan lukeneeni lukion käytävillä Annikan kuvatarinoita minipädilläni. Tuo muistikuva sekoittaa ajatukseni, sillä minulla todella on koneellani todisteita, että Madamen sain 2011 alussa, kun olin vielä yläasteella. 2012 aloitin lukion ja innostuin pullipeista sinä vuonna vielä enemmän ja muistaakseni tuon vuoden jouluna hankittiin Little pullip cornice eli Mia!

Olinpa omistanut Madamen nyt 13 tai 14 vuotta, se tuntuu todella pitkältä ajalta näin nuoren aikuisen näkökulmasta. Olen ollut silloin niin nuori, innostunut vähän kaikesta, mutten siltikään tiennyt mitä oikein haluan tehdä. Ja vaikka nää opiskelu jutut ei tunnu koskaan olevan valmiita, aina voi opiskella lisää tai vaihtaa alaa, niin nuket on kyllä sisukkaasti pysyneet mukana. Nää on just jotain sellaista vastapainoa, mitä välillä tarvitsen epäsäännölliseen elämääni. 

Nää kaksi sisarusta tietää mistä puhun, heidän opiskelumenestyksistä ei voi oikein edes puhua menestyksinä, sekä heilläkin on niin epäsäännöllinen elämä kuin voi olla.

Mä en oikein tiedä mikä tämän postauksen pointti oikein on. Halusin lähinnä tulla fiilistelemään nukkeja, nukkeilua ja ajan kulumista näiden kanssa. Se miten nää nuket on pysynyt mun mukana sekä rakkaana harrastuksena että tapana luoda jotain ihan omaa päänsisäistä maailmaa, on tuonut niin paljon mun elämään sisältöä. Ja vaikka välillä onkin hieman taukoa nukkeilusta, silloin oon muiden asioiden äärellä, mutta se ei tarkoita, etten aina palaisi näiden äärelle. Oonhan jakanut Madamen kanssa aikaani jo niin pitkään, että hän tuntuu miltei omaavansa ihan oman persoonallisuutensa. Kuten toki kaikki muutkin nuket, varsinkin tarinoiden myötä nää alkaa elämään ihan omaa elämäänsä. Madame tulee vain aina olemaan se eka nukke, mikä hänestä tekee todella rakkaan!<3 

Yksi tarina, jota oon kirjoitellut paljon viime aikoina, on Lumin tarina. Tarina itsessään säilyy varmaan aina mun pöytälaatikossa tiettyjen asioiden takia (k18...), mutta rakastan puhua siitä! Lumin hahmo on muuttunut paljon itsenäisemmäksi ja supliikiksi tapaukseksi. Aluksi ajattelin hänet onnentyttönä ja kultakalastelijana. Britney Spearsin "Lucky" onkin hänen nimikkokappaleensa edelleen ja syystä, mutta ainakin Lumi on saanut enemmän sävyjä ja ihmisiä elämäänsä, joka on ennen ollut aika karu ja yksinäinen. Toki taidekolmikko palaa tarinassa pitkästä aikaa yhteen, silti ihan kivutonta sekään ei ole. Eli siis Madame ja Arietta liittyvät vahvasti tarinaan mukaan, vaikka Lumi on tarinan selkein päähahmo. Vaikka hän käykin Suomessa, Lumin työmaailma on Ranskan mallimaailma (josta en oikeasti teidä mitään, kuvittelen vain!).

Toinen tarina, joka on pyörinyt mielessäni (ei juurikaan edistynyt...), nimikoituu Larin ja Daisyn tapaamiseksi, jota viime vuonna kirjoitinkin tänne blogiin. En ole täysin tyytyväinen siihen, mutta pienellä muokkauksella voisin saada siitä blogi kelpoisen julkaisun. Tarinassa esiintyy vihdoin myös Oliver, jonka nuketin viime vuonna! Kun haaveilemani Isul Gosick tuli minua viime vuonna vastaan, en voinut päästää sitä menemästä! Hän olikin viime vuoden ainoa ostamani nukke, mutta sitä enemmän häntä onkin sitten odotettu!

Puhun aina monista eri tarinoista, mutta samalla ne on yhtä suurta tarinaa kaikkien näiden nukkien ympäröimänä. Siksi olenkin välillä solmussa just siinä, että milloin mikäkin näistä tarinoista on tapahtunut. Tuntuu et kaikki tapahtuisi suunnilleen samaan aikaan, muttei kuitenkaan. Joissain tarinoissa taas oon suunnitellut tarkoituksella todella ison aikahypyn, kuten vaikka Juhanin tarinassa, sillä oon halunnut kirjoittaa hänestä ja hänen elämästään Jannina ilman, että olisin käsitellyt tarinan keskikohtaa lähes ollenkaan. Oon laiska luomaan pakosta sisältöä tarinoihin, tekee mieli hyppiä kohtauksesta toiseen, joihin sit on sitä ideaa ja inspiraatiota!

Janni on kyl aivan Janni tällä hetkellä, vanhasta Juhanista ei ole jäljellä muutakuin samat kulmat ja huulet. Siksi itsellekin tuntuu hassulta puhua Juhanista, kun tää on nyt niin se Janni, joksi Nanna rohkaisi Juhania aina alusta alkaen. Itselleni on vaikea kirjoittaa tällaisesta hahmosta, mutta samalla se on ollut itselleni tärkeä muistutus, että en minä voi ihmistä muuttaa, sillä muutos lähtee aina ihmisestä itsestään.  Ulkoapäin tulevat ajatukset ja uskomukset vaikuttavat kyllä, mutta en mä voi määritellä, milloin kenelläkin on hyvä olla. Janni on muuttunut vaivihkaa tytöksi ja hänellä on nyt parempi olla kuin aikaisemmin. Mä voin joko jäädä Deweyn tavoin itkemään vanhan ystävän perään, tai sit mä voin antaa asian olla. Molempia on tullut harrastettua, niin nukkeilussa kuin omassa elämässä. Se on vaan se tunne, että kaikki vaikuttaa kaikkeen ja näiden asioiden läpikäyminen Jannin kautta helpottaa sit taas omaa oloa? On tää kirjoittaminen kyl tosi jännää. 

Nukkehaaveita ja -hankintoja mulla on toki edelleen mielessä, mutta varsin maltillinen oon nykyään näitä ostaessa. Viime vuonna ostin vain yhden nuken (Isul Gosick) ja sit vaatteita traconista ja muistaakseni myös jostain miitistä? Ainiin, olisko se ollu se TampereKuplii viikko? Näistä tapahtumista jää aina käteen jotain.

Ajankohtaisin hankinta ois varmaan Iisalle obitsu. Hänen oikea kätensä on haperunut irti, enkä juurikaan uskalla koskea häneen saati riisua hänen stock mekkoaan pois. Harmittaa todella paljon, että näitä stock kehoja ei saa oikein mistään, et toi stock mekko mahtuis Iisan päälle uudelleen. Toisaalta, mulla on vain kolme littlee, joilla on obitsu, joten enemmän mulla on säilynyt nää stockeina kuin ois hajonnut. Ja jos Iisa sais stockin, rupeisko sitä kuvaamaan enemmän ja miettimään enemmän hänen hahmoaan siinä tarinassa, mihin olen hänet tunkenut? 

Oih, pitäisi ottaa Iisasta ja Liviasta jokin yhteiskuva, sillä alunperin Iisa ja hänen äitinsä ovat ensimmäiset velhot, jotka Livia tapasi ja tämä on vaikuttanut todella paljon Livian päätökseen opiskella velhoksi, eikä tulla haltiaksi, mihin hänellä olisi ollut jopa paremmat valmiudet. 

Kaikenlaista mielessä koko ajan, ei sitä koskaan tiedä minkä nuken seuraavaksi hankin. Ainoa Grail, jonka osaan nimetä tällä hetkellä on Isul Le Petit Prince, mutta mun on vaikea kuvitella törmääväni siihen tori.fi:ssä. Mutta se ei tarkoita, ettenkö hankkisi jotain nukkea, ainakin noi Pullip Veritas mallit on viime aikoina pomppinut silmille... Ainakin oon sopinut aviomieheni kanssa, että yksi suht hyvä hintainen nukke vuodessa menee vielä opiskelijabudjettiini xD 

Toisaalta, mulla on 32 nukkea + yksi lainanukke, joita en oo nyt pariin kuukauteen kovin aktiivisesti kuvaillut harjoitteluiden takia... ehkä mä ensin taas otan tavoitteeksi ottaa kuvan jokaisesta tänä vuonna, ennen kuin ostan mitään uutta nukkea? Joskus oon tehnyt tällaisen haasteen itselleni instagramin puolella, nyt voisin aloittaa tämän uudelleen ja ehkä jopa tulla tänne blogin puolelle aina kertomaan, miten tuo haaste menee?

Woah, mun piti koko tammikuun ajan muokata näitä Zillan kuvia! Tavallaan tykkäsin näistä kuvista kyl ilman editointia, mutta itselle jäi päähänpinttymä, et mun pitää muokata näitä kuvia, ennenkuin voin julkaista näitä. Onneks nyt tätä blogia tehdessä innostuin muokkailemaan kuvia, niin pääsen vihdoinkin julkaisemaan tämän kuvan! Ei vaan aika ja jaksaminen oo riittänyt ihan kaikkeen täs joulu-tammikuun ajalla, mut toivon, että kyl tää tästä taas kevättä kohden kääntyy voitoksi!

Näihin kuviin ja tunnelmiin, kiitos jos jaksoit lukea mun höpötyksiä tänne asti! <3

Tutustumisia

 

Hei!

Kyselin viime postauksen jälkeen instagramissa, haluaisittko lisää tarinoita ja muutamia innokkaita lukioita siellä vaikuttaa olevan, joten kiitos teille! Inspiroiduin editoimaan hieman omaa tekstiäni, tai siis lähinnä lisäilin ja korjailin lauseita, tehdäkseni ajatuksistani selkeämpiä paperille. 

 Daisyn ja Larin tarinaa olenkin kirjoitellut silloin tällöin ja Docsin kätköissä on jo 20 sivua tekstiä, josta olen hädin tuskin julkaissut viittä sivua tänne. Joten nyt saatte hieman lisää!

Kuvat ei todellakaan ole tänä vuonna otettuja, kaivelen näitä koneen syövereistä, joten on mahdollista et nää kuvat asteikolla 1-4 vuoden takaisia :'D Kunhan vähän saadaan lisää Daisya ja Laria <3

Häkellyin, mutta olin liian liikuttunut ymmärtääkseni, mitä tapahtui. Se oli loppupeleissä yksi pieni pusu huulille, etten edes ehtinyt vastaamaan siihen. Katsoin Lariin ja hän minuun. Olimme yhä lähekkäin, mutta siinä oli hyvä olla. Yllättävän hyvä.

“Jos sun esittäytyminen sai sut tekemään noin, en tiedä pitäisikö minun esittäytyä vai ei”, sanoin Larille ja sain hänet hymyilemään.

“Haluaisin kuulla esittäytymisesi. Jos siis vain haluat”, Lari vastasi, eikä osannut lopettaa hymyään. 

“Okei”, vastasin ja yritin matkia pojan yskäisyä, jonka hän oli tehnyt ennen esittäytymistään. En kuitenkin onnistunut siinä vaan purskahdin nauruun oman yritykseni takia. Lari nauroi myös mukana ja tuntui hyvältä nauraa hänen kanssaan. 

Kesti hetken, että kokosimme itsemme ja pääsin kokeilemaan uudelleen.

“Hei, nimeni on Daisy Veronika Murray. Veljeni kutsuvat minua yhä pikku Veraksi, , se heille suotakoon, mutta pidän enemmän etunimestäni. Olen 23 vuotta ja opiskelen sosionomiksi. Lähdin opiskelemaan alaa, sillä haluan tehdä jotain hyvin ihmisläheistä ja ehkäistä ihmisten syrjäytymistä ja yksinäisyyttä. Erityisesti minua on kiinnostanut viime vuodet lastensuojelu ja perhetyö. Ehkä se kertoo jotain minustakin, sillä olen koko ikäni joutunut seuraamaan vanhempiani, jotka tällä hetkellä asuvat eri osoitteissa. Itse asun yhä äidin kanssa, mutta isäni asuu itsekseen. En tiedä miksi he eivät ole virallisesti eronneet, saati palanneet yhteen, vaan kulkevat kahden talon väliä vähintään kerran viikossa. Minä… minua turhauttaa koko tilanne ja se, että haluaisin muuttaa itsekseni, mutta en uskalla jättää äitiä yksin asumaan. Hän on niin erityisherkkä monelle asialle, että minusta tuntuu olevani ainut, joka oikeasti tietää, kuinka hankalaa hänellä oikeasti on”, sanoin.

Lopetettuani, minusta tuntui kuin olin kaikkeni antanut. Halusin avautua samalla mitalla kuin Lari, mutta nyt minusta tuntui, kuin olisin antanut vähän liian ison palan kerralla. Kyse oli sitä paitsi äidistäni, ei minusta. Mikä minä olen äitini asioita kertomaan Larille? Nyt vain toivon, että voin todella luottaa Lariin.

“Ihailen sinua koko ajan enemmän. Uskallat antaa itsesi todella likoon. Minusta tuntuu myös, että haluan tavata äitisi siinä missä sinun tulee tavata siskoni. Se rakkaus, mikä meissä on heille, on jotain aivan mahtavaa. Toivon myös, että jotain sellaista voisi syntyä myös meidän kahden välille”, Lari sanoi enkä voinut uskoa korviani. Siinä missä jotkut kaverit ihmettelevät, miksi asun yhä äitini kanssa, Lari on ihan eri maata. Hän sanoi heti kättelyssä haluavansa tavata hänet! Hän puhuu ja käyttäytyy kuin olisi jo poikaystäväni! Ei kai muuten tytön äitiä haluta tavata?

“Sanoit tuon ihanasti, että tekisi mieli suostua heti. Haluaisin toki tavata Nannan, mutta… tutustumme vasta. Voimmeko mennä päivä kerrallaan ja vähän miettiä, ennenkuin toteutetaan oikeasti mitään?”, ehdotan Larille. 

“Okei, kuulostaa hyvältä. Toivottavasti en kiirehtinyt liikaa, halusin vain osoittaa, että olen tosissani. Haluan tutustua sinuun yhä enemmän” Lari sanoi painokkaasti.

“Ei se mitään. Ihana kun olet suora, vaikka saatkin itsesi kuulostamaan poikaystävältäni. Myönnän, että olen ihastunut sinuun, mutta haluan tutustua sinuun ensin kunnolla. Toivon, että ymmärrät”, selitin toiselle. 

“Okei… mutta et silti vielä halua, että kutsun itseni sun äidin luo? Etkö halua, että sanon läheisille ihmisille, että haluan olla sinun kanssasi? Missä menee raja?” Lari kysyi vakavana.

“En ole vielä valmis viemään sinua äitini luokse. Enkä ole huutelemassa ystävilleni asiasta, varsinkaan Dinalle. Mieluiten haluaisin nähdä sinua kahden kesken, haluan tehdä kanssasi asioita kaksin. Haluan myös kokea, miten pystyn olemaan Dinan ja sinun seurassasi samaan aikaan ilman, että asia tulee ilmi. Se tuntuu hyvältä, että sanot haluavasi olla minun kanssani. Luulen, että pidän tämän asian hetken omanani ja mietin, kenelle edes haluaisin kertoa. Pyydän, että sinäkin harkitset. Tuo pusu oli söpö ele, mutta olisi kiva tarkistaa ensin, ettei kukaan ulkopuolinen näe”, selitin pojalle ja tämä vain katseli minua, vaikka itse demonstroin selittämääni sillä, että tarkistin ympärilleni, ettei kukaan ollut näkemässä seuraavaa. Painoin nimittäin pusun pojan poskelle ja Lari näytti söpön häkeltyneeltä, hän ei todellakaan osannut odottaa sitä tuon selityksen jälkeen. Hän tuijotti minua jälleen hetken ja kasasi jo tottuneella tyylillään hetken omia ajatuksiaan kasaan samalla kun ihastelin hänen kasvoja.

“Okei. Myönnän kyllä, etten halua Dinan tietävän asiasta. Vähän kyllä jännittää, miten tämä tulee menemään, mutta yritän parhaani. En halua tehdä jotain mistä et pidä. On hyvä kun sanoit näistä, sillä olen keltanokka ihastumiseen liittyvissä asioissa. Olen silti onnellinen, että saan olla kanssasi ja sanot mitä haluat ja suunnitellaan yhdessä mitä tehdään ja sanotaan muille. Jos sitä ei olisi, tekisin varmasti jotain typerää”, Lari selitti ja taisin ensimmäistä kertaa todella huomata, kuinka iso ikäero 5 vuotta voi olla. Mutta en halua iän olevan minkäänlainen este. Kyseessä on aivan ihana poika, joka on onnistunut hurmaamaan minut. Toivon vain, etten sano tai tee mitään, mikä sitoisi liikaa poikaa sellaiseksi, mitä hän ei ole. Hän vaikuttaa aika vapaalta menemään ja tekemään mitä haluaa. Hän on tunteellinen ja hänelle tulee varmasti olemaan vaikeaa tunteidensa käsittelyn kanssa. Toivon, etten tukahduta niitä liikaa omalla käytökselläni.

“Kiitos, kun yrität. Ja kyllä minuakin jännittää, se on normaalia. Muista tulla heti minulle sanomaan, jos sinusta tuntuu pahalta. En halua, että rajani satuttavat sinua tai mitään. Haluan vain vielä suojella itseäni… ja meitä molempia. Ei tunteet kehity jos niiden ei anneta olla vapaana. Itse puin tunteitani aina äitini kanssa ja tulen varmasti äidilleni sanomaan, että olen ehkä tavannut jonkun. Jokainen tarvitsee jonkun, jolle kertoa. Toivon vain, että voisimme edetä askel kerrallaan, ettei sitten pudota kovaa ja korkealta”, selitin pojalle.

“Tottakai yritän. Tämä kuulostaa paremmalta kuin hyvältä. Tunnut tietävän paljon tällaisista asioista. Onko sinulle sitten ok, jos kerron asiasta siskolleni? Hän ehkä puhuu paljon, mutta lähinnä itsestään. Ei hän muiden asioista puhu, luotan täysin häneen”, Lari sanoi ja nyökkäsin hänelle hymyillen. Istuimme siinä kalliolla käsikkäin vielä pitkään. 

Kuljin seuraavana aamuna juoksulenkin saman kallion ohi, mutta sillä kertaa poikaa ei näkynyt. Pieni harmitus nousi pintaan, olin toivonut näkeväni hänet täällä. Oliko hän nukahtanut jonnekin muualle? Kiersin puiston ympäri ja jatkoin vielä viereseen kortteliin, jos hän olisi vaikka sattunut asumaan jossain lähellä. Mutta poikaa ei näkynyt ja tunsin jonkinlaista harmituksen tunnetta. Olisi pitänyt pyytää pojan numero, mutta jostain syystä kumpikaan meistä ei muistanut eilen pyytää sitä. Eilisilta meni niin tunteiden vallassa, ettei siinä mitään kännyköitä ajateltu. Lari oli herrasmiehenä saattanut minut kotiini ja olimme suudelleet vielä, ennen kuin erosimme. Vasta omassa huoneessani tajusin katsovani kännykkää, jossa ei ollut mitään tallennettua koko miehestä. Mutta se ei estänyt minua unelmoimasta koko yötä.

Hyppäsin tuttuun bussiin ja kuulin tutun äänen.

”Daisy! Täällä!” Dina huikkasi bussin perältä. Olin laittanut hänelle aikaisemmin viestin, milloin minulla alkaa tunti. Dinalla on melkein aina jotain menoa kaupungilla ja kulkee myös bussilla. 

”Hei, Dina! Mitä sinulla on tänään mielessä?”, kysyin kun saavuin tytön viereen ja nostin ruskean laukun syliini.

”Vähän kaikkea. Tapaan vanhan musiikin opettajani. Hän varmaan yrittää saada mut taas aloittamaan opinnot uudestaan. Sitten käyn katsomassa onko suutari saanut nahkatakkini korjatuksi. Oli myös ajatus käydä lounaalla Nannan kanssa, ethän pahastu?” Dina selitti innoissaan, kuten aina. 

”Kuulostaa hyvältä. Mietinkin kun et suoraan vastannut siihen mun lounas kyselyyn, et onko sulla jotain. Missä te ajattelitte käydä syömässä?”

”Anteeksi, etten jaksanut viestittää asiasta, olin jo bussissa siinä kohtaa. Itse haluaisin Vegoshiin, mutta Nannan tuntien päädymme varmaan Vapianoon”, Dina sanoi.

”Voinko minä tulla mukaan? Mulla on ekan kahden tunnin jälkeen puolentoista tunnin hyppy seuraavaan tuntiin”, kysyin varovaisesti. En halunnut vaikuttaa liian päättäväiseltä, sillä muuten Dina voisi epäillä haluni tutustua Nannaan.

”No jos sinä haluat ja ehdit, voit tulla. Eihän sulla tule liian kiire koululle?” Dina kierteli omituisesti.

”Ehdin kyllä hyvin syömään ja palaamaan koululle, te voitte sitten vielä jatkaa rupattelua. Tiesitkö, että metro on keksitty?” Kysyin ja virnistin toiselle. 

”Selvä sitten, neropatti”, Dina virnisti takaisin.

Ensimmäiset tunnit tuntuivat ikuisuudelta. Vaikka en ollut tavannut Laria aamulla, en jostain syystä malttanut odottaa lounasta Dinan ja Nannan kanssa. Tuntui, että Larin myötä löysin kiinnostuksen myös muihin ihmisiin. Yhtäkkiä halusin vain tutustua todella paljon ihmisiin, jotka liittyivät Larin elämään jollain tapaa. Ennen kaikkea Nannaan, sillä kuten Lari oli sanonut, tämä on hänen rakas siskonsa, joka tulisi aina olemaan Larin matkassa mukana tiiviisti. Itse huomasin haluavani tietää Nannalta, miten voisin tutustua Lariin vielä tiiviimmin. Mutta mitä voisin kysyä Dinan ollessa paikalla? Miten tuon kiinnostukseni esiin, ettei kumpikaan epäile mitään? Miten salaan heiltä orastavan ihastukseni Lariin? Mietin tuon kahden tunnin aikana varmaan enemmän kysymyksiä, kuin oikeastaan opiskelin. 

Kun vihdoin metro pysähtyi rautatieaseman pysäkille, miltei kiisin ylös ja kiipesin askelmat liukuportaissa ihmisten ohi. Päästessäni ulos kaivokadun puolelle, hengähdin ja näin jo torin toisella puolen Vapianon. Se oli niin lähellä, miksi Dina edes epäili, etten ehtisi paikalle? Tämä oli naurettavan lyhyt matka. Kävelin rivakasti torin läpi ja enkä meinannut huomata Nannaa, joka ilmestyi minusta katsottuna vasemmalta suunnalta.

”Daisy? Olethan se sinä! Dinaa ei ole vielä näkynyt, olen hetken kierrellyt toria huvikseni”, Nanna totesi enkä voinut olla hymyilemättä. Nanna on ainoa ihminen, jonka tiedän kiertelevän rautatientoria ihan vain huvikseen. 

”Hauska nähdä sinua, Nanna. No, ainakin on kaunis keli päiväkävelylle, itsekin tykkään lenkkeillä, kuten tänä aamuna” selitin jotain, mitä keksin päästäni. 

”Oikeasti? Nyt vasta sanot, olen yrittänyt kysellä aamulenkki kaveria! Käyn joskus iltaisin parin kaverin kanssa lenkillä, mutta he eivät ole yhtään aamuihmisiä”, Nanna kertoi innoissaan. 

”En koe olevani erityisen aamuihminen, mutta paikat puutuu koulun penkeillä, jos en mene edes pientä reittiä aamulla”, selitin toiselle.

”Pieni lenkki riittää minulle myös, urheilen kuitenkin melkein koko päivän koululla. Ja treenit on kolme kertaa viikossa”, Nanna sanoi.

”Miten jaksat treenata koulusi lisäksi?” Kysyin oikeasti hämmästyneenä.

”Koulussa on enemmän tekniikkaa ja teoriaa. Välillä siellä saa tehdä mitä haluaa, mikä on parasta. Kuvio uinnin treenit on tosi erilaisia ja vedessä paljon helpompi tehdä kuin maan pinnalla. Viikonloput saatan jopa levätä ja kerran kuukauteen käyn hieronnassa”, Nanna selitti.

”…ja tuon kaiken lisäksi pyydät minua lenkkikaveriksi?” Kysyin ihmetellen.

”Miksi ei? Sinä itse mainitsit asiasta ensin. Kävisikö huomenna? Missä päin asut?” Nanna kyseli.

”Espoossa äitini luona”, sanoin.

”Okei, itse asun Lauttasaaressa omassa yksiössäni. Mutta pystyn kyllä kulkemaan Espooseen juosten ja pyörällä hyvin”, Nanna sanoi.

”Normaalit ihmiset kulkisivat bussilla… ja puhut lyhyistä aamulenkeistä ja tuo kuulostaa pidemmältä kuin lyhyeltä”, sanoin rehellisesti mitä ajattelin, koska tajusin etten halunnut esittää mitään parempaa puoliskoa itsestäni vain tehdäkseni vaikutuksen Larin siskoon.

”No, itse tiedän mihin kykenen ja sanon että kykenen kävelemään Espooseen, että pääsen aamulenkille kanssasi. Ymmärrän kyllä jos se kuulostaa hurjalta. Urheilu sattuu olemaan elämäntapani”, Nanna sanoi jotenkin tosi lempeästi. 

”Haluatko numeroni? Jos sovitaan paikka missä nähdään lenkin merkeissä?” Kysyin vilkaisten ympärilleni. En halunnut Dinan näkevän minua vaihtamassa numeroa Nannan kanssa. Onneksi se yksi on aina myöhässä.

Ehdimme juuri tallentamaan numerot ja pistämään kännykät takaisin taskuun, kun Dina lopulta tuli. Menimme sisään ja tilasimme kaikki itsellemme pitsat. Dina otti tuttuun tapaan bravuurinsa kasvispitsan. Nanna otti omaan pitsaansa kanaa, oliivia ja punasipulia. Itse otin tutun kinkku tonnikala pitsani. 

Annoin Dinan ja Nannan puhua enemmän keskenään, heillä oli selvästi puheena jonkin vaatemerkin laatu ja miten Dinalla jokin vaate oli kestänyt vain pari viikkoa, mutta Nannalla pari kuukautta. Lopputulos oli silti yhteinen, että tietty vaatemerkki oli huono, eikä sitä kannattanut ostaa. Itse en tunnistanut koko merkkiä niin en osannut ottaa kantaa aiheeseen. 

”Arvaa mitä Dina? Lari oli taas nukahtanut ulos eilen”, Nanna sanoi ja havahduin täysin kun kuulin Larin nimen.

”Pah, en ylläty enää yhtään, minne kaikkialle se samperin sikiö nukahtelee”, Dina tuhahti hiljempaa.

”Lari vain laittoi viestiä asiasta, et heräsi siihen, että joku oli tullut sen viereen, ja tämä tyyppi paljastui mukavaksi ihmiseksi”, Nanna sanoi hymyillen ja Dinan silmissä kävi kiinnostuksen siemen.

”Mitä? Kuka siitä unikeosta nyt kiinnostuisi?” Dina tuhahti uudestaan.

”Sitä minä tässä pohdin, sillä nimeä Lari ei suostunut paljastamaan”, Nanna totesi ja minä salaa huojennuin. Pelkäsin jo hetken että kuo kaksi sisarusta veisivät minut vielä turmioon.

”Et sinä sitä nimeä keksi asiasta minulle puhumalla. Vai mitä Daisy? Eikö nimettömän ihmisen keksiminen, saati löytäminen tämän kokoisesta kaupungista ole täysin mahdotonta?” Dina jatkoi tuhahdusten sarjaansa.

”Ei kai se mahdotonta ole, mutta todella vaikeaa”, sanoin jotain täyttääkseni hetken hiljaisuuden ja samalla puhuin myös itselleni järkeä. Voi olla, että Nanna selvittää jossain vaiheessa kuka Larin viereen oli istunut, mutta en aio sitä itse paljastaa.

Onneksi Dina keksi kysyä Nannan mielipidettä, kuinka paljon hän kehtaisi kiristää suutarilta rahaa, jos tämä ei saisi nahkatakkia tänään valmiiksi. Nanna kyseli Dinalta kysymyksiä, joista hän pystyi miettimään mahdollisen summan, jota voisi pyytää. Dina ei ollut täysin tyytyväinen lopputulokseen, mutta minä olin, sillä olin tämän lounaan aikana saanut tutustua Nannaan ja kuulla Larin laittaneen viestin Nannalle siitä, että oli tavannut jonkun mukavan tyypin. Ajatus tästä lämmitti sydäntäni ihmeellisellä tavalla. Ehkä minä tällä jaksan tämän päivän ja huomenna aamulenkillä kysyn varovaisesti Nannalta, asuuko hän samassa taloudessa veljensä kanssa, että voisin nähdä hänet taas pian.

Daisy ja hänen katoava kätensä :'D

Tykästyn tähän hahmoon koko ajan enemmän.

On se aina jännä, on nukkeja jotka herää kuvatessaan, 

mutta Daisy on enemmän ollut luokkaa, 

että hän herää kirjoittaessa!

Lari on kyllä aivan samaa luokkaa.

Good night kisses <3